Muutos näkyy ja tuntuu

Elämä on muuttunut ihan erilaiseksi kuin ennen. Olen nyt tiedostaen pyrkinyt omaksumaan ajatusmallin, jossa elän tässä hetkessä. Saatan välillä haaveilla matkoista tai tulevaisuudesta - niinhän kai kaikki tekevät - mutta kaikki tulevaisuuden murehtiminen näyttää jääneen pois. En pelkää huomista, ensi viikkoa tai ensi vuotta. Ennen pelkäsin monenlaista tulevaisuuteen liittyvää, mutta nyt olen lähes absurdilta tuntuvassa tilanteessa: minulla ei ole huolia!

Kuulostaa ihan hullulta, varsinkin kun on tottunut elämään siten, että murehtii vaikka ja mitä, myös hyvin epätodennäköisiä skenaarioita. Nyt elän tässä päivässä. Unelmiani ajatellessani mietin, mitä voin tehdä tänään, jotta olisin huomenna lähempänä unelmieni toteutumista. Ja tottakai kannan samalla tavalla myös vastuuta huomisesta: huolehdin asioistani hyvin, jotta vältän ongelmat tulevaisuudessa. Mutta mitään sellaista en pelkää, mihin en voisi itse vaikuttaa.

Olen onnistunut näissä kahdessa kuukaudessa ymmärtämään, että murehtiminen ja huolissaan oleminen on täydellistä energian ja ajan haaskausta.

Tunne murheettomuudesta on hyvin vapauttava. On niin kuin olisi jollain tavalla lomalla. Toisten ihmisten päätökset ja tekemiset eivät enää vaikuta siihen, onko minun hyvä. Ja tätä minä todella olen tarvinnut, vaikka en ole sitä itse edes ymmärtänyt! Päivä päivältä tunnen saavani elämästäni paremman otteen ja tekeväni elämästäni eilistä rikkaamman. Jos pystyn jatkamaan tällaista kehitystä vaikka puolikin vuotta, niin luulenpa, että olen täysin uudistunut ihminen ensi keväänä. Toivon ensi keväänä löytäneeni itseni uudelleen.

Ulkoilun ja ihmisten lisäksi kirjoilla on ollut voimautumisessani suuri merkitys. Chopran Buddha nosti minut pahimman yli, mutta toistaiseksi suurimman vaikutuksen on tehnyt Tollen Harjoituksia läsnäolon voimasta. Sen luen jossain vaiheessa uudelleen. Myös juuri loppuun saamani Sussmannin Erokirja on ollut todella tehokas silmien avaaja ja vahvistaja.

Viikonlopulla matka käy jälleen kirjastoon, sillä luettava alkaa loppua. Elämänkatsomuksen osasto on Salon kirjastossa joko yllättävän pieni, tai sitten olen onnistunut löytämään siitä vain jonkun epämääräisen osan. Minua jotenkin ahdistaa olla kirjastossa, kun siellä on niin kummallinen, jotenkin kiusaantunut ja painostava ilmapiiri. Ei pelkästään Salon kirjastossa, vaan kaikissa kirjastoissa. Se on se hiljaisuus, joka siellä on niin outoa. Jos siellä olisi vaikka radio auki, niin olisi paljon rennompaa. Nykyään käytännössä juoksen kirjaston läpi, nappaan summanmutikassa pari hyvältä vaikuttavaa kirjaa ja kotiin päästyäni toivon, että edes toinen niistä olisi oikeasti hyvä.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta