Kotimetsä

Moni meistä suomalaisista harrastaa luontoa ja jokaisella on oma tarinansa kerrottava siitä, kuinka luonnosta tuli itselle rakas ja läheinen.

Monet muistelevat, kuinka lapsena mentiin kodin tai kesämökin lähimetsään tutkimaan luonnon ihmeitä.



Kun kasvamme isommiksi ja maailma ympärillämme avartuu, tulemme helposti lähteneeksi suuriin maisemiin luonnosta nauttimaan. Kansallispuistoihin, erämaihin, saaristoon.

Kun olemme isoja, lapsena ihmeellisenä koettu lähimetsä voi alkaa tuntua pieneltä ja mitättömältä, eikä sitä useinkaan tule enää pohdittua.



Käydessäni viime viikolla kotonani Salossa halusin nähdä uusin silmin sen metsän, jossa itse lapsena eniten möngersin.

Metsä oli ja on edelleen aivan talomme vieressä, ja olemme varmaankin siskojeni kanssa olleet oikeastaan ainoita, jotka siellä ovat enemmälti kuljeskelleet.



Metsän ja oman tonttimme välissä solisee pieni puro, joka lapsena oli minulle kaikkeista rakkain. Sen äärellä vesi- ja lumileikeissä vierivät niin kesät kuin talvetkin.

Tiesin aina missä on sammakonkutua ja nuijapäitä, missä rentukka kukkii, missä vesi on syvimmillään ja missä on hyviä pikku vesiputouksia. Alavirralla oli jopa pieni hiekkaranta.


Kuljin aina ylävirralta koko tontin matkan alavirralle ja sohin kepillä risut ja pudonneet lehdet eteenpäin. Niitä oli niin hauska uittaa!

Keväällä rikoin ja uitin jäät pois, joskus molskahdin jäiden läpikin. Mutta ei siinä ollut vettä syvimmilläänkään kuin polveen saakka.

Joskus kahlasin ojassa ja siirtelin suuriakin kiviä saadakseni veden virtaamaan siten kuin silloisiin leikkeihini oli parasta. Suurten kuusien alla oli hyviä majapaikkoja ja ojan ympäristö oli täydellinen pienoismaailma muovisille dinosauruksille.


En edes muista, koska olen viimeksi tuossa metsässä kulkenut, vaikka kotoa on tullut käytyä aikuisiälläkin tietenkin lukemattomia kertoja.

Nyt astelin kameran kera ensimmäistä kertaa lapsuuteni jälkeen metsään, jolla oli suuri rooli minun kasvattamisessani tällaiseksi kuin olen.




Alavirran hiekkarantaa ei enää näkynyt, ja sammakoiden paras kutupaikka oli jyrätty pois uuden päiväkodin tontin tieltä.

Muutoin metsä oli edelleen kaunis ja rehevä. Sen särmikkyys ruosteisine autonromun osineen oli tallella. Lapsena ne olivat todellisia aarteita!

Metsää halkonut polku, josta lapsena kuljin päivähoitoon, oli kasvanut umpeen. Kaunis pieni puolen hehtaarin metsä on vallannut polkualan takaisin itselleen.

Instagram @jonna_saari