Ilta Porttipahdalla

Minä tunnen onnellisuutta siitä, että melkeinpä koska vain voi lähteä tutkimusretkelle. Ainakin iltaisin ja viikoloppuisin se onnistuu ilman tarvetta minkäänlaisille harkitsemistoimenpiteille. Ei tarvitse miettiä, mistä löytäisi hienoja paikkoja - niitä on koko kulmakunta täynnä, kaikkialla minne menee. Eikä tarvitse miettiä lasten viihtymistä tai nukkumaanmenoaikoja - lapsiarjelle minä en elämääni uhraa.

Voi vain päättää kohteen, nousta autoon ja lähteä, vaikka olisi jo myöhäkin, ainakin kesällä.

Eilen illalla tutkimme työhuoneeni seinällä koko komeudessaan levittäytyvää Sodankylän karttaa ja vertailimme suuren kunnan sellaisia nurkkia, joissa emme ole vielä käyneet. Seipäjärven kulmakunta oli jo vankka vaihtoehto, mutta yhteistuumin innostuimme tällä kertaa kuitenkin Porttipahdan tekojärven eteläpuolella luikertelevasta tiestä ja päätimme, että sinne mennään.

Taivas oli harmaa, ja päivällä oli ryskännyt ukkonen. Tuntui hyvältä istahtaa autoon ja lähteä seikkailuun.

Vastaantulevaa liikennettä Kevitsan kultakaivoksen kohdalla.

Poikkesimmme ostamaan limut Café Hariannasta Yläpostojoen kohdalta. Paikka oli auki seitsemään, ja ehdimme nipin napin käydä limua hakemassa. Ukkonen oli vienyt kahvilasta sähköt ja siellä oli hämyisä tunnelma. Sain tällä kertaa pidettyä näppini erossa matkamuistoista: näinä aikoina killinkini menevät remonttitarpeisiin.

Pian olimmekin jo Porttipahdan korkeudella ja käänsimme vasemmalle johtavalle pikkutielle. Tiesin, että kohta sankka metsä väistyisi ja edessä olisi pato. Pato, jonka vuoksi koko valtava Porttipahta on ylipäänsä olemassa.


Padoilta on usein hieno maisema kaukaisuuteen, ja niin tälläkin kertaa. Paras maisema oli etelän suuntaan kohti Kitistä - pohjoispuolella suuri järvenselkä oli verhoutunut harmaaseen.

Patoja on Sodankylässä paljon ja niille on oikeasti tosi helppo poiketa. Patoja ei vain ole viitoitettu, kai niistä ei haluta mitään nähtävyyksiä? Padoille kääntyvät tiet ovat yleensä niitä huomaamattomia pieniä metsätienhaaroja, joihin normaali ohiajaja ei kiinnittäisi pienintäkään huomiota. Nelostielle padot eivät näy, vaikka aivan vieressä ovatkin.

Maisema padolta Porttipahdalle

Porttipahta ja Lokka ovat Suomessa oikeita järvien legendoja. Ne ovat niitä järviä, joita lapsille opetetaan jo ala-asteella. Ja ainakin omalla kohdallani ne ovat myös niitä järviä, jotka oikeasti olen sieltä ala-asteelta saakka muistanut: kaksi valtavaa järveä keskellä Lappia on helppo erottaa kartalta ja muistaa.

Lokkaa olin ihaillut jo aiemmin sekä talvella Lokan padolta käsin että kesäisemmin Pyhä-Nattasen huipulta. Mutta tämä oli ensimmäinen kerta, kun tapasin kaikessa rauhassa mahtavan Porttipahdan. Järvien syntyyn liittyy paljon surua, menetystä ja pahaa mieltä - mutta se on ihmisten vika, ei järvien itsensä.

Minulla on vessalukemisena pieni Lapin sanasto, ja sen mukaan pahta tarkoittaa jyrkkää kallionseinämää. Porttipahdan nimi ei ihmetyttänytkään minua lainkaan, kun näin padon.

Ovatkohan nämä muodot yksin ihmisen aikaansaamia?

Tämä on komein pato jonka tähän mennessä olen nähnyt, voittaen esimerkiksi Askan ja Kersilön padot, joista ei ole ihan näin jylhää maisemaa.

Saapuessamme paikalle sade piiskasi Sodankylää ja ilma oli käsinkosketeltavan pehmeä ja täynnä happea. Kuinka voikaan ilma tuntua iholla niin hyvältä, ja suurelta järveltä hiljaa puhalteleva tuuli viilentää otsaa niin lempeästi.

Järven mustassa vedessä lepäsi puunrunko.

Jatkoimme matkaamme yli padon ja vastassa oli veräjä. Veräjät ovat portteja, joilla hillitään porojen liikehdintää. Ne eivät ole lukossa ja niistä saa kulkea, kunhan muistaa sulkea portin heti perässään.

Tie muuttui hiekkatieksi ja oli todella hyvässä kunnossa. Oli ilo ajella eteenpäin ja tutkia itsellemme täysin tuntematonta kulmakuntaa. Tiedossa oli, että tietyillä risteysvalinnoilla meillä olisi mahdollisuus päätyä Kittilään johtavalle Pomokairantielle, mutta niin pitkää seikkailua emme tällä kertaa havitelleet.


Vilkuilin sekä Aihkilaelle että Ukonharjulle vieviä tiehaaroja - ne näyttivät kartalla erityisen kiinnostavilta paikoilta ajatellen mahdollista näköalaa Porttipahdalle. Tiet näyttivät kuitenkin siltä, että näissä sateenjälkeisissä olosuhteissa ei meidän tavallisella sedanillamme niille olisi asiaa, joten ne jäivät tulevaisuuden kohteiksi.

Metsämaisemat vaihtelivat harvasta mäntykankaasta hakkuuaukeisiin ja suomaisemiin. Näkymä Porttipahdalle ei avautunut, vain vilahdus järven pintaa saattoi joskus sieltä täältä pilkahtaa.

Taivas oli synkkä, mutta sade piti taukoa.


Sen sijaan kaarsimme Kunnasenlammen rannalle. Tai lammeksi se kartalle oli merkitty. Niinpä olin varsin hämilläni huomatessani, että suuresta, mitä ilmeisemmin ihmisen joskus rantavallilla rakentamasta lammesta ei ollut tietoakaan, vaan sen paikalla lainehtivat tupasvillat.


Kunnasenlampi on tainnut hieman kasvaa umpeen siitä, kun maastokarttaa viimeksi on päivitetty. Mutta mikäpä siinä, tämä maisema oli upea. Laskeuduin tupasvillameren rantaan ja kykin siinä hetken aikaa maisemaa ihaillen ja ilmaa haistellen. Maisema oli kuin tehty karhulle, vaan ei kontio minulle näyttäytynyt.

Oli aavemaisen hiljaista.

Suuri kelo oli kiinnittänyt huomioni autosta käsin, ja lompsin sen luo hakkuuaukean yli. Luojan kiitos oli sillä ihmisellä ollut sydäntä, joka täältä on puut joutunut kaatamaan - ainakin tämän uskomattoman upean kelomännyn on hän antanut jäädä paikoilleen. Tuo puu näyttäisi henkeäsalpaavan komealta missä tahansa, vaikka keskellä Sodankylän toria.


Hakkuuaukealla oli vieri vieressä pyöreitä, noin metrin levyisiä aukkoja, ehkä puolisen metriä syviä. Jääkö ne on saanut aikaan hiekkamaalle? Tiedä häntä, mutta askellus sai olla varovaista. Aukealla puolukat kukkivat ja kuusentaimet olivat kasvattaneet mahdottoman pitkät kerkät tälle kesälle.

Mättäittäin kukkivat myös iki-ihanat vanamot - yksiä lempikukistani.


Menin kelon luo ja kosketin sen pintaa. Pitkään jatkunut sade oli tehnyt puun paljaasta hopeisesta pinnasta mustan ja liukkaan. Pinnassa näkyi raapimisjälkiä, näyttivät minusta lähinnä siltä, että on poro saattanut hinkata sarviaan puuta vasten. 


Puu oli todella komea näky. Pienen matkan päässä siitä kohosi myös vielä elossa oleva satalatva, jota myös kävin tervehtimässä. Upeita puita, jotka ansaitsevat kaiken kunnioituksen - nämä puut toivottavasti kohoavat täällä vielä sen jälkeenkin, kun minua ei joskus enää ole.

Kuinka valtavasti ne ovatkaan nähneet jo nyt, ainakin sen, kuinka ihmiskäden luoma vedenpaisumus peitti alleen kokonaisia kyliä näillä main 60-luvulla. Ihmiset joutuivat pakenemaan vettä omista kodeistaan: Lokan aaltojen alla haamuina ovat yhä ainakin Korvasen, Rieston ja Mutenian kylät. Vain muutama Mutenian rakennus enää hiljaa seisoo Lokan rannalla, Pyhä-Nattasen huipulta ne saattaa nähdä.


Olin hiljaa puiden kanssa. Keskityin tuntemaan niiden pinnan kädelläni ja metsän ilman ihollani. Peipponen puussa ei välittänyt minusta, se piti varoituksillaan huolen siitä, ettei metsä liikaa hiljenisi ja että jokainen elävä ja henki metsässä tietäisi minun olevan siellä.

Oli hiljalleen aika lähteä kotimatkalle. Yritimme piipahtaa Porttipahdan rannalla Kilopuuvaaran kalakentällä, mutta tiellä seissyt suuri vesi katkaisi kulkumme.


Päästyämme takaisin nelostielle katselin vastaan virtaavia asuntoautoja ja yöpuulle laittautuneita karavaanareita Kitisen rantapaikoilla. Turisteja oli paljon niin vaunuilla kuin autoillakin, ja yhdessä Lapin sateisen kesäillan kanssa he olivat ryhtymässä yöpuulle.

Minulle tuli takaumana tunne jostain lapsuudesta. Hetkestä, kun leirintäalueen löytäminen on jostain syystä venynyt iltaan, ja kun lopulta hämärän jo laskeuduttua asuntoauto kääntyy töyssyisestä tiehaarasta leirialueen pihaan. Etsitään oma paikka, käydään pesulla ja juodaan iltateet ennen nukkumaanmenoa samalla, kun sade ropisuttaa auton kattoa. Ilmassa vallitsee helpotuksen tunne: kohta pääsee levolle, saa oikaista itsensä ja nukkua. Se kaikki on niin kotoisaa ja lutuisaa. Sen tunteen minä yhtäkkiä elin uudelleen, vaikka olimmekin kohta kotona.

Pohjoisessa taivas senkun synkkeni, sen näin sivupeilistä. Kotopuolessa kesäilta oli päättänyt toisin, ja aurinko oli repinyt pilviharson pois edestään. Kotitiellä porot koikkelehtivat ojissa ja asfaltilla suloisine vasoineen.


Tämä oli hyvä reissu. Oi että, kuinka Lapissa on hyvä asua.

Kommentit

Aivan ihana juttu! Tunnelma välittyi voimakkaasti. Kiitos!
Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.