Mitä piha kertoo?

"Mikään ei ole niin tärkeää kuin puutarhanhoito, eikä sekään nyt niin tärkeää ole."

Tuon täytyy olla lempisanontani koko maailmassa. Se kuvastaa ajatuksiani viimeistä piirrettä myöten.


Minä en ole mikään puutarhuri. Ajatuskin hoitoa vaativasta pihanurmikosta puistattaa, eikä minua kiinnosta nyppiä pihasorasta puskevia voikukkia, kitkeä kasvimaan rikkaruohoiksi kutsuttuja, itse paikalle saapuneita asukkeja eikä tuutata kukkapenkin reunakivetystä täyteen Rounduppia, jotta se näyttäisi sellaiselta kuin sisustuslehdessä.

Minun pihani on metsä, ja se saa rehottaa minun puolestani niin vapaasti kuin sitä ikinä huvittaa. Ja sitähän huvittaa.

Mitä enemmän se rehottaa, sen parempi: kesytön luonto ympärillä on ihana vastapaino ihmismaailmalle, jossa kaiken halutaan olevan niin täydellisesti lokeroihin sopivaa. Viidakko ikkunan ulkopuolella muistuttaa olevansa se aito maailma, jossa rahalla ei ole selviämisen kannalta merkitystä: ihmismaailma on pelkkä tekomaailma.


Vajan vierellä nokkospensaat alkavat yltää jo reisien korkeuteen. Olohuoneen ikkunoiden takana maitohorsmat ovat pian valmiita kukkimaan, ja lähes kaikkialla valmistautuvat myös mesiangervot puhkeamaan kukkaan. Tuoksu tulee olemaan huumaava.

Takapihan metsässä on suuria pajuja, osa kuolleita, osa elossa. Kyllä minä ne kuolleet varmaan joskus käyn nyppäisemässä pois. Tai sitten en. Päässevät laavulle polttopuiksi, saavat vielä viimeisellä henkäyksellään lämmittää meitä nuotiolla istuskelijoita, ennen kuin siirtyvät ajasta ikuisuuteen savuna.

Kullerot, vadelmat ja erilaiset kellokukat huojuvat metsän tuulessa. Ruohonjuuritasolla kukkivat ruohokanukat, metsätähdet ja mesimarjat. Lahoissa puissa kasvaa kääpiä ja kauniita jäkäliä ja sammalia, jokainen omissa lahottamistouhuissaan tärkeänä palana metsää.

Lempikukkani ruohokanukka.

Paikoin suurina rykelminä kukkivat violetit korkeat kukat, joita villiyrttikurssilla kuulin kutsuttavan saksalaisten hyyskänaluskukiksi - saksalaisten mukana kukat tänne kuulemma tulivat. Puna-ailakkeja ne virallisesti taitavat olla, ja niitä on paljon ja kaikkialla. Yhdessä violetinsinisten kellokukkien kanssa ne muodostavat kesätuulessa huojuvan kukkameren.


Lapin kukkakesä alkaa näillä main olla parhaimmillaan. Takapihan niitty leimahtaa pinkkiin ja valkoiseen hetkenä minä hyvänsä, kun mesiangervot ja maitohorsmat aloittavat kukintansa. Silloin tänne voisi tuoda vaikka bussillisen kiinalaisia tuoksusafarille ja metsäkylpyyn.

Minulla ei ole aikomustakaan hillitä pihan villiä olemusta. Rengaspolku jokirantaan pysyy jotenkuten auki, koska siitä kuljetaan päivittäin, ja talon seinustat mieheni niitti vajasta löytyneellä sirpillä, jotta kasvit eivät mädätä talon helmoja. Niin on hyvä.

Vaan muutoinpa luonto saa rauhassa viettää kesäänsä pihallamme. Seuraan ilolla, mitä kaikkea ihmeellistä ja kaunista maa sisuksistaan työntää päivänvaloon - jokainen pikku kasvi ja kukka on minulle arvokas, en tunne rikkakasvin käsitettä. Rikkakasvi on ihmisen keksimä asia, jolla tehdään elämästä vain turhaan hankalampaa kuin mitä sen olisi välttämätöntä olla. Kasvimaalla tilanne on toki eri, jotta kasvatettavat maan antimet saavat maasta kaiken itselleen. Mutta mitä hyötyä oikeasti on sliipatusta pihanurmikosta?

Kun katson ulos ikkunasta, haluan ajatella: onpa luonto kaunis! En sen sijaan halua harmitella: voi että kun tuo nurmi pitäisi taas jo ajaa.


Nähdessäni englantilaista puutarhaa muistuttavan ylihuolletun pihan, jossa jokainen kasvin lehtikin on aseteltu huolella, jossa symmetriset pensaat ja riviin istutetut kukat kohoavat autiomaamaisesta hakekentästä, ja jossa ei ole mitään sattuman- tai luonnonvaraista, kytee takaraivossani hiljainen ajatus, että hoidetun pihan taakse saattaa olla piiloutuneena jotain, jota ei haluta ajatella tai antaa muiden huomaavan.

Kiiltokuvakuoren alle meillä ihmisillä on tapana kätkeä monenlaista. Ilmiö on sama somemaailmassa: usein juuri hänellä, joka päivästä toiseen hehkuttaa elämän olevan jatkuvasti niin ihanaa ja rakkaudentäyteistä, on suurimpia ongelmia elämässään. Luodaan feikkikuori, jolla kalastellaan ihmisten ihailua ja koitetaan siitä jotenkin epätoivoisesti imeä voimaa ja itseluottamusta. Mutta samalla kuoren alle kätketään henkistä pahoinvointia.

Eikä se pahoinvointi sieltä sillä katoa, että kuorta koristellaan. Trust me, olen kokeillut. Joskus minäkin esitin ja uskottelin itsellenikin, että hoidettu pihanurmi olisi minulle tärkeä asia.


Ihmisen elämä ei ole helppoa. Mutta tosi on, että meillä on tapana tehdä siitä itse itsellemme vielä paljon hankalampaa kuin mitä se luonnostaan olisi.

Luonto antaisi meidän vain elää elämäämme. Me itse olemme halunneet luoda siihen paineita. Mietimme mitä muut ajattelevat, millaisia meidän pitäisi olla, miltä meidän ja elämämme pitäisi näyttää, millaisiin lokeroihin meidän pitäisi sopia ja millaisilla tavoilla meidän pitäisi menestyä. Pitäisi menestyä työssä ja harrastuksissa, pitäisi menestyä taloudellisesti ja hankkia kallis talo ja siihen hoidettu piha, ja tietenkin pitäisi hankkia lapsia, jotta lapsemmekin voisivat menestyä ja sitten meitäkin ihailtaisiin, kun olemme elämän joka lokerossa niin menestyneitä.

Järjestämme elämämme tietyllä tavalla jotta sopisimme joukkoon, tulisimme hyväksytyksi ja saisimme ihailua. Kaiken elämässä pitää olla täydellisen pyöreää tai täydellisen neliskanttista, täydellisen hallinnassa, täydellisen harkittua ja kauniin suoraviivaista.

Sellaisen ympäristön me olemme luoneet.

Sitten ihmettelemme kun arjessa ahdistaa ja mietimme, miksi luonnossa on niin hyvä olla.

Niin, miksiköhän?

Kommentit

Senza parole... Luonnossa kaikki aistit avoinna... Ihan parasta!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Variaattorin hihnan vaihto

Lapin äijän keitto

Haluamisesta