Omakuva

Olin kai ohittanut pahimman teini-iän jo ennen kuin selfiet tulivat muotiin. Ehkä siksi en koskaan saanut oikein kiinni siitä juonesta, että miksi omasta naamasta pitäisi koko ajan jakaa kuvia somessa.

Someriippuvuus on väkevä väylä turhaan stressiin. Oma naama kuvataan ja laitetaan huomionnälässä esille muiden arvosteltavaksi, vaikka vallan hyvin tiedetään, että myös ikävää kommentointia voi tulla. Sekin on jo paha, jos ei tule tarpeeksi tykkäyksiä. Juuri jokin aika sitten oli oikein uutisissa siitä, kuinka some-postausten vähäinen tykkäysmäärä aiheuttaa kamalaa stressiä monelle.

Kai siinä postaaja sitten miettii, mikä itsessä on vikana, kun ei postauksesta tykätä. Postauksen alkuperäinen idea, saada tuntea itsensä hyväksytyksi, kääntyy itseään vastaan.

Silti tänään minäkin otin muutaman kuvan itsestäni. Koin, että oli jo uuden kuvan aika - edellinen varsinainen kasvokuva minusta on viime lokakuulta. Valokuva näyttää ja tallettaa parhaimmillaan monta sellaista asiaa, joita peilistä ei näe. Valokuva tallettaa paikan, tunnelman, ajankohdan ja muistoja.


Minä vihaan olla kuvattavana. Joskus pyydän miestäni ottamaan minusta kuvan, kun olemme kahdestaan vaikkapa retkellä tai onkimassa, mutta jos mukana on vähänkin muita ihmisiä, minä vihaan olla kuvattavana. Siksi minulla on tapana näyttää kuvissa kamalan vaikealta ja siltä, että antaisin mitä vain jotta pääsisin tilanteesta pois.

Tänään otin rennommin. Kiipesin Sattasvaaran huipulle repussani kamera ja jalusta. Nousu olikin rankka ja ihan aluksi pötkötin tovin palovartijan majan sängyllä, jotta sain hien hiukan laskemaan. Sitten viritin kameran käymään ja otin muutaman kuvan.


Retkeilevillä ihmisillä on monesti sellaisia hienoja retkikuvia, joissa on pukeuduttu varpaanpäistä hiuksiin saakka kaikenlaisien hienojen valmistajien kaikenlaisiin hienoihin varusteisiin. Mutta minä en ole raaskinut ostaa sellaisia tyyriitä, muodikkaita varusteita. Kunnon kengät sain onneksi työpaikan kautta, muutoin olisin katkonut nilkkani jo monesti, viimeksi tänään. Minun retkivaatteeni ovat halpamerkkejä ja alelaarilöytöjä. Ne eivät ole kuvissa värikkäitä, tyylikkäitä ja kalliin näköisiä, mutta sellainen ei ole minulle oikeastaan tärkeää. Joskus nuorempana muka arvostin kalliita vaatteita ja asusteita - silloin tosin kyse ei ollut retkikamoista. Nykyään viis veisaan, mikä tahansa perussiisti ja vähänkin asiansa ajava vaate riittää.

Somessa omakuvan merkitys on korostunut, koska siellä sekä ystävät, tutut että tuntemattomat tekevät meistä herkästi päätelmiä pelkän kuvan perusteella. Siksi monelle on tärkeää, että kuvalla tai kuvilla on juuri sellainen sanoma, jollaisen käsityksen haluamme itsestämme ja elämästämme kaikelle kansalle antaa. Siellä käytetään monenlaisia keinoja ja konsteja - minä näen kaikkialla pohjimmaisena syynä sen, että laumaeläimeksi kehittynyt ihminen hakee nykymaailmassa kuvien ja postausten keinoin virtuaalilaumansa hyväksyntää.

Miksi minä sitten haluan kerran, pari vuodessa ottaa omakuvan? Nähdäkseni ajan kulun itsessäni. Ikä ja elämä näkyvät kasvoilla, ja minä jotenkin rakastan sitä. Minulle on tullut ensimmäisiä ryppyjäkin silmäkulmiin ja osaan jo kuvitella itseni vanhana akkana, jolla on pitkä, hopeanharmaa tukka ja joka tykkää pelotella lapsia.

Kuvaan voi tallettaa niin paljon enemmän kuin oman naamansa tai kuvallisen listan retkivarusteistaan. Minä haluan tallettaa kuvaan ajatuksia siitä, kuinka elämä on edennyt, muistoja, tunteita, mietintöjä. Haluan ottaa kuvan paikassa, joka merkitsee jotain, tai hetkellä, jolloin olen tekemässä jotain merkityksellistä. Tällainen kuva muistuttaa minua siitä, kuka olen ja miten olen tähän tullut.

Kun otan kuvia harvoin, koen, että niiden merkitys korostuu ja niistä tulee arvokkaita. Silloin ne eivät huku ulkonäkökeskeisten kylppärinpeili-selfieiden loputtomaan massaan, vaan jäävät elämään voimakkaina ja voimaannuttavina.


Sattasvaaran reissu oli rankka. Fyysisesti rankin reissu aikoihin, sillä nousu tapahtui kivikkoista, jyrkkää rinnettä pitkin, ilman minkäänlaista valmista reittiä. Se oli kiipeämistä, ei kävelyä.

Huipulla, ja jo oikeastaan eilen illalla kun vasta suunnittelin retkeä, peilailin reissua elämääni. Minulla ei ole ollut vaikea elämä, toki hankalia hetkiä on ollut. Mutta se, että uskalsin aikoinaan seurata sisäisen ääneni ihmeellistä kehotusta muuttaa yksin kauas Lappiin, vaati voimaa ja rohkeutta. Se vaati uteliaisuutta, päättäväisyyttä ja suurta itsenäisyyttä. Se ei olisi onnistunut jahkailemalla, takertumalla eikä pelkkään järkeen tukeutuen - siihen piti olla aito palo, ja sitä paloa piti uskaltaa seurata, vaikka ei yhtään tiennyt, mitä periltä löytää.

Nousu Sattasvaaralle muistutti minua tuosta kaikesta. Jyrkän, kivikkoisen rinteen noustuani avartui maisema kaikkiin ilmansuuntiin, koko uskomattoman kauniiseen Sodankylään ja Lapin kesään. Se kaikki oli minun ja on minun. Rinteessä lohkareet keikkuivat askelten alla, hyttyset kiusasivat sankkana parvena ja hiki nousi otsalle, kun en osannut hidastaakaan menoa. Huipulla tunturituuli vei pois hien ja hyttyset, ja maisema sinisille erämaille kaikissa ilmansuunnissa tyhjensi pään.

Niin muuttonikin Lappiin on johtanut pelkkään hyvään, vaikka ensimmäisinä päivinä vuosia sitten oli kova ikävä perhettä ja takaraivossa tunne siitä, että olin ehkä tehnyt virheen.


Sattasvaara yksinäisenä, kummallisena erakkona on sitä paitsi juuri samanlainen kuin minäkin. Yksin omassa rauhassaan se jököttää erämaiden keskellä eikä juuri niiaile ihmismaailmalle. Se ei stressaa eikä täytä kalenteriaan menoilla eikä mieti, näyttääkö sen takapuoli suurelta, onko ikä tehnyt siitä harmaan tai kadehtiiko joku salaa sen elämää. Se tuskin kaipaa etelänlomalle tai harmittelee rahan vähyyttä. Se on löytänyt oman paikkansa ja seisoo järkähtämättä ja upeana omana itsenään juuri siinä, missä on valinnut olla. Se ei kaipaa laumallista kaltaisiaan eikä hetkahda, vaikka ympärillä maailmassa tapahtuisi mitä.

Turistit parveilevat muualla, he menevät Kiilopäälle ja Saariselälle, ajavat tästä tuhansien eurojen vaelluskamppeineen vain kiireellä ohi ja tuskin huomaavatkaan koko Sattasvaaraa, jonka huippu aavemaisena kohoaa horisontissa, jos osaa katsoa länteen juuri oikealla hetkellä Nelostietä ajaessaan.

Sattasvaara on kivinen ja erikoinen vuori, onko se edes vaara vai tunturi, sitä ei kai kukaan tiedä. Sen huipulta löytyy yllätyksiä, kunhan hidastaa matkantekoaan ja katsoo: vanamot kukkivat korkealla sen rinteillä, samoin monet muut Lapin kukat, ja pihlajat. Huipulla on kummallisia kivimuodostelmia, tummia ja röpöläisiä, joku voisi pitää niitä rumina. Mutta se mitä on maan alla kaikkialla Sattasvaaran ympärillä - siellä on valtavasti kultaa.

Minusta tuntuu, että Sattasvaara on onnellinen. Minä ymmärrän sitä.

Joitakin vuosia sitten minä en ollut kuin Sattasvaara, vaan ennemmin kuin kala kuivalla maalla. Sitten elämä toi minut tänne pohjoiseen - Sattasvaaran tänne toi jääkausi jo hieman aiemmin.

Näihin kuviin tallettui muisto siitä, kuinka vuodet ovat minua kuljettaneet ja ohjanneet omalle paikalleni, tehneet minusta tällaisen.

Kommentit

Mielenkiintoinen rinnastus. Vaikuttava.
Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.