Joen vuosi

Alla oleva kuva on ensimmäinen, jonka koskaan otin Ahvenjoesta. Oli marraskuun alun keskipäivä, maassa ohut lumiharso, taivaalla ohut pilviharso ja olimme ensi kertaa katsomassa taloa, jonka olimme kiinnostuneet ostamaan. Minä lompsin kohta jo ohi talon katsomaan jokea, ilman jokea en olisi suostunut ostamaan koko taloa. 


Paikan päällä totesin, että joki oli hyvä. Se oli riittävän villi ja kaunis ja syvä ja leveä - siihen voisi istahtaa kaulaa myöten nauttimaan virtaavasta vedestä. Musta, vuolas joki oli täysin omassa rauhassaan metsän keskellä. Siitä olisi helppo tehdä kotiranta, rakas paikka, oma lintukoto.

Muuttoomme mennessä oli talvi piilottanut mustan virran paksun jään alle.


Heti muutettuamme kahlasin reittä myöten syvässä lumihangessa joen rantaan. Oli pimeä ilta ja eteneminen oli hidasta ja raskasta haparointia. Polku kuitenkin muodostui ja on samassa uomassaan yhä, sillä aloin kulkea polkua useamman kertaa päivässä. Vaikka lunta oli kaikkialla ja joki uinui jään ja hangen alla, tuntui sen rantatörmä ainoalta oikealta paikalta perustaa nuotio. Jäällä myös leikittiin, lumikenkäiltiin ja laskettiin joentörmää alas pulkalla. Joki varmaan kuunteli eloamme jään alta ja mietti, mitä mahtaa tämä uusi väki olla. Toivon, että se piti meistä ja oli iloinen saadessaan varrelleen uutta elämää.


Siitä lähtien olemme tulistelleet joen rannalla viikottain, vaikka aluksi kesti kuukausia, ennen kuin joki oli jälleen sula. Kun musta vesi jälleen virtasi vapaana, tuntui se riemuvoitolta. Tuntui, kuin olisimme vasta sen jälkeen saaneet kunnolla tutustua, minä ja joki.


Mahtaa virta ihmetellä, millaista eloa sen rannoilla on alettu pitää. Nuotio rätisee ja savuttaa harvase päivä, makkara tuoksuu ja puheensorina kiirii ilmassa. Välillä jutellaan rauhassa syvällisiä, monesti vaihdetaan kuulumisia, usein tehdään suunnitelmia ja joskus joku kiljuu riemustakin. Pulahdin jokeen keväällä ensimmäisen kerran jo paksun lumihangen aikaan. Silloin joen vesi oli niin ylhäällä, että se ylsi minua kaulaan saakka.


Kevään ja lumihangen välisessä sodassa lumi lopulta hävisi, vaikka kauan siinä kesti. Huomaamatta hanki ei antanut periksi ja vetäytynyt, vaan nostatti tulvavedet metsään kuin viimeiseksi kiusakseen. Joki itsessään ei tulvinut, vaan virtasi kiltisti leveän maavallin takana. Lopulta sen pinta laski ja tulvavedet karkasivat pienen purouoman kautta jokeen, mutkitellen matkansa aina Vaalajärveen saakka.


Sitten alkoi ilmestyä elonmerkkejä.


Auringon lämmössä ja kasvien kasvaessa innostui kissakin piehtaroimaan joen rantatörmällä. Se kääntyi katolleen ja antoi kevätauringon kuumottaa vatsaansa, piehtaroi ja peseytyi ajan kanssa. Kissa nautti keväästä jokimetsässä yhtä paljon kuin minäkin.


Hiljalleen jokiuomasta tuli kuin viidakko, rehevä ja ihmeellinen. Ennen sääskien saapumista ehdin käydä rauhassa uimassa kymmeniä kertoja. Joen pohjassa on hiekkaa ja kiviä, siellä on liikuttava rauhallisesti ettei lyö varvastaan kipeästi kylmässä vedessä.


Sitten alkoi mieheni kasata hirsistä laavua joen rantaan.


Laavulla on mukava tulistella säältä suojassa. Joenrannasta on laavun ja nuotion myötä tullut juuri niin rakas ja kotoisa paikka kuin vuosi sitten ajattelinkin. Lukemattomien nuotiosavujen kohottua taivaalle on ajan kuluessa myös metsän sävymaailma kääntynyt sykähdyttävästä vihreästä keltaisen kautta harmaaseen ja ruskeaan.


Essin maalaamat Kodama-henget ovat koristaneet rantametsää talvesta lähtien. Ne ovat nähneet kesän elon ja syksyn saapumisen, kuten minäkin. Ne ovat aina vastassa kun astelen joenrantaan, olo ei tunnu yksinäiseltä. Tykkään ajatella niiden olevan jonkinlaisia jokimetsän henkiä, meidän oman kotimetsämme henkiä.


Tänä aamuna otettu kuva paljastaa että syksy on pitkällä, itse asiassa taidetaan olla jo talven kynnyksellä. Ei mene kauaa, ennen kuin lumiharso jälleen peittää maan ja sydäntalvi alkaa. Ruska on ohi, metsän puut ovat paljaat. Joenpinta heijastaa aamun taivasta, jonka pilvipeite ei ole kuukauteen antanut periksi.

Tämä joen vuosi oli meidän saapumisemme myötä varmaankin melko erilainen kuin sen edelliset vuodet. Haluaisin ajatella, että joki pitää seurastamme ja seuraa eloamme mielenkiinnolla.