Mielenrauhan tavoittelusta

Vuosi 2017 on lopuillaan. Olohuoneeseen tulvii suurista ikkunoista kylmä, jatkuvasti hämärtyvä valo. Lunta sataa, kissa nukkuu nojatuolissa. Tuikuista yksi on jo sammunut, talo on täysin hiljainen. Pyykkikonekin taisi juuri saada urakkansa valmiiksi.

Päässäni pyörii jäsentämättömiä ajatuksia elämästä.


Tiedostan, että minun tunteitani on kai kaikissa elämänvaiheissa leimannut tietynlainen ulkopuolisuuden tunne, sekä pienemmissä yhteisöissä että koko yhteiskunnassa. Olen samaan aikaan sekä kokenut olevani ulkopuolinen, mutta myös halunnut olla sitä, koska koko oravanpyöräihanne on mielestäni vastenmielinen (ja minusta oravanpyörä todella vaikuttaa olevan yhteiskunnan ihanne, koska lähes kaikki siihen mukisematta suostuvat.)

Minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tavoittelevat ennemmin menestystä ja saavutuksia kuin mielenrauhaa. En ymmärrä sitä, vaikka menneisyydessäni on ollut aikoja, jolloin esitin itse olevani samanlainen. Se esitys ei tuntunut omalta ja johti lopulta henkiseen pahoinvointiin.


Olen useasti miettinyt, olenko jotenkin epäkelpo, kun en ole lukiovuosia lukuunottamatta koskaan ollut erityisen kunnianhimoinen. Olen aina halunnut hoitaa työni hyvin, mutta se on ollut ennemmin vastuuntuntoa kuin kunnianhimoa. En ole koskaan kokenut tarvetta olla 'joku' tai saavuttaa jotakin niin suurta, että minut muistettaisiin siitä. Ajatus siitä, jos minun pitäisi nostaa itseni jotenkin jalustalle, on vastenmielinen. 
"I guess one person can make a difference, but most of the time they probably shouldn't." -Marge Simpson
Kun suurin osa yhteiskuntaa tuntuu tavoittelevan menestystä, osa töiden, osa lastensa kautta, huomaan itsessäni vastareaktion: minä haluan vain enemmän ja enemmän pysähtyä. Ammattikorkean aikaan tämä tunne nosti ensimmäisen kerran vahvana päätään. Minua ympäröivät ihmiset, jotka halusivat olla jotakin suurta, halusivat muuttaa maailmaa, vaikuttaa, toimia oikein, tavoitella kuuta taivaalta. Tai sellaisina minä heidät koin, mutta en itseäni.

Minä halusin vain valmistua, jotta pääsisin pois sieltä. 


Nyt minua ympäröi hiljaisuus.

Ulkona satelee lunta, televisio on kiinni. Ei ole lapsia riekkumassa, eikä mitään ohjelmaa viikonlopulle. Illalla, kun mies palaa töistä, syömme hyvin yhdessä, juttelemme ja katselemme televisiota ennen nukkumaanmenoa. 

Tämä on minunnäköistäni elämää. Tällaisina päivinä kuulen omat ajatukseni. Ne saavat minut mietteliääksi. Miksi se, että koko maailma räplää älypuhelintaan, ahmii skandaalihakuisia klikkiotsikoita, tahkoaa rahaa, ottaa lainaa ja elää oravanpyörässä, ahdistaa minua? En voi muuttaa maailmaa, mutta mitä voisin tehdä itselleni, jotta en kokisi ahdistusta?

En saisi antaa yhteiskunnan kotkotuksien viedä minulta ajatuksia ja energiaa. Hiljainen tavoitteeni on, että voisin olla täysin välittämättä siitä ja ohjata energiani ennemmin siihen, että oma elämäni täyttyisi aidoista asioista, aidoista ihmisistä, aidosta hyvinvoinnista ja mielenrauhasta.


Lappi on suonut minulle elämäni helpotuksen siinä asiassa, että täällä minun ei tarvitse esittää olevani muuta kuin mitä olen. Tunnen ennenkokematonta kuuluvuutta ja rakkautta tähän seutuun, ja minua ovat varovasti alkaneet jopa kiinnostaa paikalliset asiat – sellaista tunnetta en ole aidosti ennen kokenut missään.

Ammattikorkean aikaiset ahdistukset ovat hiljalleen karisseet tunturituuliin, mutta vielä minussa on jonkinlaista kuorta jäljellä. Se johtuu epävarmuudesta: kun ympärillä on kunnianhimoisia ja tavoitteellisia ihmisiä, tulen väkisinkin kysyneeksi itseltäni: miten minä tänne sovin, ja täytyykö minun oikeastaan edes sopia?

En todellakaan ole mikään uraohjus, mutta en myöskään äiti. Haluan vain rauhassa elellä elämääni, tulla toimeen pienellä rahalla ja nauttia elämän yksinkertaisista asioista. Tunnen suurta onnea joka päivä, kun mieheni saa minut nauramaan ja kun kuukkelit käyvät lintulaudalla. Nautin rupatteluhetkistä naapureiden kanssa, tähtitaivaan katselusta ja siitä tunteesta, kun lumi sulaa hitaasti lämpimään kämmeneen niin, että pisarat putoilevat sormenpäistä. Nautin sammuneen kynttilän viimeisen savukiehkuran tuoksusta ja lapsettoman aikuisen vapauden tunteesta.

Yksi toisinaan mieleen tuleva kysymys on, olenko itsekäs, kun en halua muuttaa maailmaa, kun haluan vain elää rauhassa oman elämäni? Mutta minulle se on ainoa tapa, jonka voin kuvitella. Omasta mielestäni siinä ei ole mitään itsekästä.


Pian alkaa uusi vuosi. Tavoitteeni on henkistyä, kohdata itseni syvemmin ja todemmin kuin ennen. Haluan kuunnella itseäni aidommin ja tarvittaessa tehdä valintoja, jotka puoltavat todellista minääni ennemmin kuin yhteiskunnan odotuksia. Haluan päästä eroon riittämättömyyden, taitamattomuuden ja kuulumattomuuden tunteesta elämässäni.

Lapin paranneltua mieltäni jo muutaman vuoden ajan, koen olevani valmis ottamaan seuraavan askeleen kohti todellista, pysyvää mielenrauhaa. Olen onnistunut johdattamaan itseni paikkaan, jossa koen voivani hengittää vapaasti, ja löytänyt ympärilleni kourallisen ihmisiä, joiden seurasta nautin ehdoitta ja joiden kanssa minun on todella hyvä olla. Olen hyvällä alustalla.

Koen, että minulla on mahdollisuus saavuttaa mielentila, jossa yhteiskunta voi olla miten sekopäinen tahansa, eikä se vaikuta minuun. En tavoittele mielenrauhaa siten, että kokisin joskus kuuluvani yhteiskuntaan: tavoittelen sitä siten, että hyväksyn sen, etten koe kuuluvani. Minulle ensisijaisen tärkeintä on kokea kuuluvani omaan pieneen elämääni, ja sillä tiellä nyt olen kulkenut jo muutaman vuoden ajan.

Mieleni on vahvistunut, mutta henkinen työ on silti vasta alussa: kuka minä oikeasti olen?

Sen selvittämiseksi tarvitaan rehellisyyttä ja rohkeutta, mutta myös lempeyttä.
“You don’t have a soul. You are a soul. You have a body.” - George MacDonald