Paras viikonloppu

Niin paljon kuin nautinkin luonnossa liikkumisesta yksin, ei mikään voita luontoretkeä parhaan ystävän kanssa. Kolme vuotta sitten kävi niin, että minun ja parhaan ystäväni välille tuli yli 1000 kilometriä matkaa. Onneksi henkinen välimatka ei kasvanut, vaan olemme viime vuosina valloittaneet Lapin luontoa yhdessä, monta kertaa vuodessa.

Viikonloppuna kiipesimme Pittiövaaralle. Olen jo seonnut laskuissa, montako kertaa olen siellä käynyt. Mutta tämä oli ensimmäinen kertamme yhdessä. Ja jälleen kerran Lappi hemmotteli meitä, kuten sillä on ollut tapana.


Säätiedotuksen perusteella olin odottanut pilvistä viikonloppua. Kuitenkin kun mieheni nakkasi meidät autolla reitin lähtöpisteeseen, saimme ihailla kirkasta taivasta. Taivalsimme metsään ja aloimme hiljalleen nousta lumiseen vaaran rinteeseen - metsän kauneutta ihaillessa nousu tuntui kevyeltä ja aika pysähtyneeltä.


Esittelin Essille lempimetsäni. Se on täynnä suuria ja kummallisia puita, kilpikaarnaisia mäntyjä, käkkyröitä runkoja ja lonkeromaisia, paksuja oksia. Lumen kuorruttamana kaikki näytti vieläkin ihmeellisemmältä.

Metsän lumoissa kulkiessamme kuljimme vahingossa ympyrän, ja palasimme lähtöpaikkaamme. Toinen kerta elämässäni, kun minulle kävi niin. Onneksi kartan avulla löysimme lopulta sen jyrkänteen reunalle, jonne olen aiemmin suunnistanut vaikka kuinka monta kertaa ilman karttaakin.

Sinne päästyämme oli tullut sumu.


Ihmeteltyämme maisemaa istuimme kivenkoloon eväitä syömään. Minulla oli mukana kahvit ja Essillä maailman parhaita suklaapalleroita. Viima teki eväshetkestä vilpoisen, mutta ei se haitannut. Kuulostelimme erämaan tuulta, joimme kahvia ja vaihdoimme ajatuksia. Valoisaa aikaa on päivässä enää muutama tunti, mutta emme me kiirehtineet. Ei tämmöisessä paikassa ja hetkessä voi kiirehtiä, aikahan on pysähtynyt.


Olimme paljon hiljaa. Katselimme. Juttelimme, ja nauroimme. Tutkimme lumihangessa olevia jälkiä, löysimme lopulta omammekin. Kävimme puiden alla katsomassa maisemaa oksien suojista käsin.

Kotiin palatessa aurinko laski. Kotona meillä oli herkkuja, kuten valkohomejuustoa ja punaviiniä. Katsoimme Youtubesta elokuvan Sodankylä, suurten kairojen pitäjä vuodelta 1959. Siellä oli monta tuttua maisemaa.


Viikonlopun aikana kävimme myös Unarissa Ulingasjoen vanhalla myllyllä. Lunta oli juuri sopivan vähän, että kulkeminen oli vielä helppoa. Yllätyimme kun kuulimme jo kaukaa, että koski on sula ja kohisevainen. Löysimme parin kilometrin taipaleen jälkeen ihan mahdottoman kauniin paikan, jossa olimme perillä juuri puolen päivän aikaan. Istuimme laavulla kuuntelemassa kosken kohinaa. Eväänä oli glögiä ja graavilohta.


Siitä retkestä kerron myöhemmin Retkipaikassa.


Viikonlopun aikana tuli paljon juteltua ja mietittyä syntyjä syviä. Nämä ovat vuoden parhaita viikonloppuja tämmöiset. Sunnuntai-iltana katsoimme vielä kaikki yhdessä Moskun. Taas oli paljon herkkuja hollilla.

Tuli myös muisteltua vanhojakin reissuja, kuten Jurmoa ja Joutsenpolkua, viime talven laavunmetsästysreissua Luirolla ja juhannuksen nousua Pyhä-Nattaselle. Samalla kaavailtiin jo tuleviakin retkiä. Viime keväänä lumikenkäiltiin Luostolla, ensi kerralla ehkä Tankavaarassa?