Lumikenkäreitillä Luostolla

Aamu valkeni 35 pakkasasteessa. Vielä aamupäivällä oli reilut 30 astetta pakkasta. Katsoin uutisista olisiko siellä mainintaa vaikka talven pakkasennätyksistä, mutta siellä oli vain olympialaisuutisia ja pelottelua siitä, että tiistaina saattaisi Helsingissä olla jopa 15 astetta pakkasta.


Pakkasen lauhduttua -25 asteeseen, lähdimme liikkeelle. Mies lähti Kemijärvelle testaamaan Sidewindereita, ja minä jäin matkalla pois Torvisen majan kohdalla Luostolla. Lähdin siitä lumikenkäreitille, jonka päätepiste oli Luoston kylällä.


Matkasin hitaasti tykkylumimetsässä. Minulla ei ollut kiirettä eikä agendaa. Mukana oli kamera ja juomavettä. Ja on minulla repussa aina myös puukko, kompassi, tulitikut, sytytyspala ja laastareita.


Reitti oli kovaksi polettunut ja hyvin merkitty sinisillä aurausmerkeillä. Minua vastaan tuli pelkästään ulkomaalaisia, aina yksi pari kerrallaan siellä täällä. Oli mukavaa, että reitillä näki välillä muitakin. Suomalaisia siellä ei kyllä ollut, vaikka hiihtolomakautta eletään ja pakkastakin oli kuulaana talvilauantaipäivänä enää viitisentoista astetta.


Joku ulkomaalainen oli jättänyt kiitoksensa puunrungon huurteeseen.

Noustuani Ukko-Luoston rinteeseen, tulin risteykseen. Lumikenkäreitti olisi jatkunut alaviistoon vasemmalle, mutta minä en halunnut vielä alas. Niinpä suuntasin pois reitiltä kohti huippua. Maisemat alkoivat saman tien avartua eri lailla kuin aiemmin.


Paljakalla oli lumikenkäilijöiden ja hiihtäjien jälkiä ristiin rastiin.


Siellä täällä vilahteli ihmisiä.


Kaukana horisontissa näkyivät myös Vaalajärven tuulimyllyt. Oli hauska ajatella, että mahtavalta Luostolta näkee aina meidän kylälle saakka. Onkohan meidän kylällä niin korkeaa paikkaa, että sieltä näkisi Luostolle?

Tuulimyllyt horisontissa keskellä.

Olin laskeskellut, että mieheni kerkeää takaisin Luostolle kahden maissa. Niinpä katseltuani huipun maisemia tovin aikaa, lähdin suuntaamaan alas. En hakeutunut viralliselle reitille, vaan lähdin laskeutumaan umpihankireittiä kynttiläkuusirinteen halki alas. Hanki kantoi jo aika hienosti ja meno oli helppoa ja hauskaa.


Kaikkialla levittäytyvä sininen metsämatto näytti ihanan pörröiseltä.


Lompsin rinnettä mutkitellen alas, vähän väliä ristesin vanhojen polkujen kanssa. Lopulta olin takaisin virallisella reitillä ja melkein saman tien saavuinkin Luoston Offpiste 4:lle, jossa melkein tyhjä parkkipaikka ja autio laskettelurinne odottivat. Missä kaikki ihmiset ovat?

Mieheni kurvasi pihaan pari minuuttia myöhemmin ja lähdimme kaupan kautta kotiin. Kaupassa oli bussilastillinen saksalaisia.

Tuntuu absurdilta ajatella, että tuollaisen reissun jälkeen voi vain ajella kotiin ruokaa laittamaan ja lepäämään. Moni suunnittelee tämmöisiä reissuja viikko- tai kuukausikaupalla.


Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.

Instagram @jonna_saari