Ajatuksia vapaaehtoisesta lapsettomuudesta

Viime aikoina on mediassa kirjoiteltu paljon vapaaehtoisesta lapsettomuudesta. Kärkinä ovat olleet lähinnä monien nihkeä suhtautuminen vapaaehtoisesti lapsettomiin tai se, että jotkut vapaaehtoisesti lapsettomat ovat tehneet valintansa ympäristösyistä. Olen näitä juttuja lukiessani saanut sen käsityksen, että täysin tuntemattomatkin ihmiset voivat ajautua aivan raivon partaalle siitä, että kaikki eivät hanki lapsia.

Itse olen vapaaehtoisesti lapseton. Minulle varmistui joskus parikymppisenä, etten halua lapsia, ja tunne on tasaisesti voimistunut siitä lähtien. Olen joka ikinen päivä, tiedostamattanikin varmasti monta kertaa päivässä, onnellinen siitä, että minulla ei ole omaa lasta.

Itse en ole koskaan joutunut minkäänlaisen raivokohtauksen kohteeksi tämän päätökseni ansiosta. Yhden ainoan kerran muistan, että entisen puolisoni perheessä eräs totesi minun olevan jotenkin sairas, koska ainoastaan jollakin tapaa sairas nainen tai ihminen ylipäänsä ei haluaisi omia lapsia. Tämä on ainoa kerta, kun muistan saaneeni oikeaa haukkumista osakseni.

Myös ne iänikuiset "kyllä se mieli vielä muuttuu" -tokaisut ovat viime vuosina jääneet historiaan, onneksi, siitäkin huolimatta, että olen tuona aikana mennyt naimisiin ja muuttanut omaan kotiin, jossa olisi helposti tilaa myös lapsille.

En useinkaan puhu vapaaehtoisesta lapsettomuudestani, en varsinkaan näin netissä, koska kaikkihan tietävät, kuinka alhaiselle tasolle nettikeskustelut vajoavat hyvin nopeasti. Mutta en puhu siitä myöskään ihmisten kanssa kovinkaan usein. Sitä asiaa olen miettinyt, että miksi näin on. Ihmisillä, joilla on lapsia, asia nousee hyvin nopeastikin puheeksi. Kun tavataan uusia ihmisiä, päästään yllättävän nopeasti siihen aiheeseen, että montako lasta kelläkin on ja minkä ikäisiä lapset ovat. Omista lapsista ollaan ylpeitä ja onnellisia ja heistä puhutaan mielellään. Vanhemmuus on iso ja tärkeä osa identiteettiä.

Olen miettinyt, että kun vanhemmuudesta saa olla avoimen onnellinen ja ylpeä, niin miksi itse peittelen jonkinlaisena suojamekanismina omaa vapaaehtoista lapsettomuutta? Tuntuu helpommalta olla puhumatta siitä kuin että kertoisin, kuinka onnellinen olen, ettei minulla ole lapsia. Lapsettomuus on minulle tärkeä osa omaa identiteettiäni ja olen onnellinen ja ylpeä valinnastani. Se ei myöskään ole keneltäkään muulta pois. Miksi siitä siis tuntuu pelottavalta puhua tai kirjoittaa?

Yksi pelottava syy on, että jotkut pitävät vapaaehtoisesti lapsettomia lastenvihaajina. Parikymppisenä minä vihasinkin täydestä sydämestäni monia asioita, joskaan en lapsia ainakaan ihan etunenässä. Mutta vuosien varrella olen tasoittunut niin, että vihaan enää lähinnä roskaajia ja salametsästäjiä. Lapsia en vihaa millään muotoa, muiden lapset ovat ihan ok tai voivat olla jopa kivoja, kun eivät ole omia.

Siskollani on kaksi ihanaa lasta, joista on kasvamassa upeita ihmisiä. Miehelläni on pian kouluun menevä tytär, joka aika ajoin on luonamme kylässä. Hänelle koitan opettaa asioita luonnosta, tulistelemme nuotiolla, laskemme pulkalla ja katsomme yhdessä My Little Ponya. Yhdessäolo on meistä molemmista mukavaa, ja tyttö on silminnähden onnellinen, kun teemme jotain yhdessä.

Olen onnellinen, että mieheni ei ole minun takiani tarvinnut valita vapaaehtoista lapsettomuutta. Sellainen tuskin toimisikaan, että tuollaisessa asiassa jompikumpi joutuisi tekemään kompromissin.

Lapsivihan lisäksi vapaaehtoisia lapsettomia syytetään usein mm. mukavuudenhalusta, enkä minä ymmärrä, mitä pahaa on mukavuudenhalussa. Ennemmin vietän mukavan rauhallista ja omanlaistani elämää, kuin hankin velvollisuudentunteesta lapsen, jota en halua. Millaista sen lapsen elämä edes olisi?

Tuntuu hullulta, että planeetalle, joka on täysin ylikansoitettu, olisi jokaisella muka velvollisuus tehdä vielä lisää lapsia, ihan sama haluaako vai ei. Tekeekö joku oikeasti lapsia velvollisuudentunteesta planeetan ihmiskuntaa kohtaan?

Minä uskon ja melkein toivonkin, että ihmisiä kohtaa pian sama kohtalo kuin dinosauruksia. Tähän uskoon tulin jo ala-asteella, muistan tuon hetken vieläkin. Emme me ole mikään ikuisuuslaji, vaikka nyt hallitsemmekin maapalloa. Kiinnostavaa on, mikä meidät tuhoaa. Tuskinpa dinosaurusten aikaan kukaan olisi uskonut, että joskus nekin katoavat.

On vain ajan kysymys milloin ihmiskunta häviää, ja kun se häviää, niin se ei ole mikään sääli.


Oma valokuva
Löysin itseni ja oman paikkani Lapista vuonna 2014. Rakastuin rauhaan ja omaan oloon, luontoon ja hiljaisuuteen, loputtomiin kiveliöihin, kirkkaisiin vesiin ja humiseviin tuntureihin.

Instagram @jonna_saari