Ihmismaailmanloppu

Muistan ala-asteelta vain aivan yksittäisiä tilanteita. Suurin osa noista muistoista on yhdentekeviä, ohimenneitä, merkityksettömiä hetkiä. Mutta yksi muisto on minulla kirkkaana mielessä, ja vaalin sitä yhä tänä päivänä. Tänä polttavana hellekesänä se muisto on palannut luokseni.

Muistan elävästi kesäisen hetken, kun olin koulun pihalla, kävelemässä jonnekin, kun yhtäkkiä aivoissani ynnäytyi klassinen yksi plus yksi -päätelmä.

Olin lapsena kova dinosaurusharrastaja. Sitä myöten minulle tuli jo verrattaen pienenä tutuksi sukupuuton käsite ja mahdolliset lajien sukupuuttoon johtavat syyt. Tiesin dinosaurusten kuolleen sukupuuttoon, ja kirjoista ja televisio-ohjelmista olin saanut jonkinlaisen käsityksen siitä, mitkä syyt tähän sukupuuttoon ovat voineet johtaa.

Se, minkä tuona ohikiitävänä hetkenä koulun pihalla tajusin, oli se, että dinosaurukset hallitsivat kerran maailmaa ja kuolivat sitten sukupuuttoon – olisi siis ainoastaan ajan kysymys, milloin me ihmisetkin kuolisimme sukupuuttoon.

Tuosta hetkestä alkaen olen pitänyt ihmisten sukupuuttoa ilman muuta päivänselvyytenä. Minulle se ei ole koskaan ollut mikään jossittelun aihe. On näkemykseni mukaan ainoastaan ajan ja tavan kysymys, milloin ihmislaji sammuu maapallolta.

Vuosimiljoonien saatossa maapalloa ovat kohdanneet monet mullistukset. Ilmasto on muuttunut ja joukkotuhoja on tapahtunut. Tällä hetkellä me ihmiset olemme ainakin osaltamme meneillään olevien mullistusten takana. Silmissäni alkaakin entistä kirkkaampana ja teräväpiirteisempänä muotoutua kuva siitä, että me ihmiset aiheutamme itse oman sukupuuttomme.

Tavallaan pidän tilannetta luonnollisena: kun kaltaisellemme eläimelle on kehittynyt näin suuret aivot, mutta meitä ohjaavat edelleen eläinten vaistot, on helppo päätellä, että oman edun tavoittelumme, mukavuudenhalumme ja ahneutemme yhdistettynä älyymme, jolla voimme aikaansaada mitä hirvittävimpiä aseita, myrkkyjä ja saasteita, ovat ajaneet meidät tähän tilaan. Vaikka aivomme ovat suuret, olemme osoittaneet, että emme kykene ajattelemaan omaa nenäämme pidemmälle riittävän suuressa mittakaavassa. Ylikulutamme niin, että maapallo savustaa meidät pian päiviltä tavalla tai toisella.

Koska pidän edessä olevaa sukupuuttoamme täysin luonnollisena, en osaa olla siitä surullinenkaan. En ole ikinä osannut uskoa ihmiskunnan hyvyyteen tai siihen, että me olisimme mitenkään muiden lajien yläpuolella. Kun aikamme loppuu, alkaa ehkä hyönteisten aika.

Eurooppaan luvataan 50 asteen kuumuutta, Pohjoismaissa on takana viikkojen hellejakso ja maailmalla ovat kokonaiset kansat liikekannalla. Alueet muuttuvat elinkelvottomiksi muun muassa ilmaston ja ihmiskunnan ajattelemattomuuden seurauksena. Tästä kaikesta olisi helppo olla kauhuissaan, mutta minä en osaa nähdä muuta kuin jonkin suuren alkaneen. Otan vastaan ne muutokset, jotka ovat tullakseen, ja seuraan mielenkiinnolla, miten tilanne kehittyy. Milloin ja miten rajusti maapallon väkimäärä alkaa laskea? Miten pitkälle ehdin nähdä muutokset oman elämäni aikana?

Maailmanloppua sen sijaan tuskin on oitis näkyvissä. Minusta on outoa, kuinka ihmisen sukupuutto usein rinnastetaan maailmanloppuun. Maailma tuskin loppuu ennen kuin aurinko nielaisee Maan, tai ennen kuin planeettaamme törmää jokin tarpeeksi suuri avaruuden kappale.

Siitä minulla ei ole epäilystäkään, etteikö luonto selviäisi siitä, mistä me emme. Myllerrys huuhtaissee ajan mittaan meidän lisäksemme muitakin lajeja pois päiviltä ja muuttaa olosuhteita, mutta luonto löytää varmasti tavan selvitä ja elpyä – kuten on löytänyt ennenkin.

Ja kun me ihmiset poistumme, luonto saa rauhassa taas järjestellä asioitaan.