Olla

Juhannus meni näppärästi pienessä kesäflunssassa, mutta parhaan ystäväni kanssa emme antaneet sen juurikaan hillitä menoa. Ainoa suunnitelma, jonka jätimme suosiolla toteuttamatta, oli keskiyön kiipeäminen Pallaksen päälle. Sille reissulle olisin varmaan kipeänä tuupertunut, mutta onneksi kävimme muissa aivan upeissa retkikohteissa, ja sääkin suosi meitä melko hyvin.

Sen lisäksi, että kävimme kahtena aamuna Sauvulla fiilistelemässä ja aamukahvit nauttimassa, oli ensimmäinen varsinainen kohteemme Ison ja Pienen Harjujärven välissä kiemurteleva harju Muoniossa.

Ajoimme sinne pientä hiekkatietä, jonka varrella piti pysähtyä kuvaamaan muun muassa ihanannäköistä mäntyä. Se oli juuri pudottanut ison oksan maahan.


Itse harju oli hieno kohde rauhalliselle kävelylle. Siitä kirjoitan hieman myöhemmin tarinan Retkipaikkaan, tässä kuitenkin muutama maistiaiskuva:



Harjulta suuntasimme kohti Muonion keskustaa. Kauppa oli vielä auki vaikka kello oli jo paljon, onneksi, koska mieli teki jäätelöä ja m…

Syksyllä tulee kaksi vuotta siitä, kun muutin yksin Salosta Utsjoelle. Tässä kuussa tulee kuluneeksi tasan vuosi siitä, kun muutimme tänne Kittilään. Paluumuuttoa etelään ei ole maisemissa: tässä 10 + 1 hyvää syytä asua Lapissa!

1. Suuri luonto
Suuret metsät, suuret joet sekä suuret tunturit, suot ja erämaat antavat ihmisen tuntea itsensä pieneksi. Elämän pikku huolet tuntuvat mitättömiltä. Erämaan ilmaa hengittäessä ne on helppo unohtaa kokonaan. Lapin luonnossa ei voi olla onneton.


2. Palvelut ovat kaukana
Kun kaupungit ostoskeskuksineen ovat kaukana, ei rahaa tule tuhlattua. Samalla on helppo huomata, kuinka turhaa tavarapaljous on. Kun turhat ihmismaailman ärsykkeet ovat poissa, tulee helpommin suunnattua luontoon. Samalla on entistä helpompaa arvostaa sitä, että tärkeät jutut, kuten kunnallinen terveydenhuolto, toimivat hyvin myös maaseudulla.


3. Puhtaus
Puhtaan luonnon tuoksut ja tunturimaan raikas tuuli ovat jotain, jota ei voi sanoin kuvata, vaan ne pitää itse kokea. Lapin maaseu…

Siis harva eläin tässä maailmassa varmaan ihan oikeasti on niin järisyttävän liikuttava kuin suomalainen lehmä.

Naapuritilan lehmät ja hiehot pääsivät eilen ensimmäistä kertaa niitylle talven jälkeen. Kesä alkoi siis virallisesti! Varsinkin kun viimeiset lumisateetkin olivat loppuneet jo edellisenä päivänä.


Menin aamulla hieromaan tuttavuutta parin nuorimmaisen kanssa. Ne tulivatkin uteliaana minua katsomaan.

Yritin tarjota voikukkaa, mutta tämä tumma söpöläinen oli kiinnostuneempi kädestäni, ja lipoi sormiani karkealla kielellään sen sijaan että olisi maistellut voikukanlehtiä.


Sitten nuoriso ihmettelikin jo yhdessä paimenpoikaa. Aivojen raksutus kuului kauas... Mikä piru se tuo mahtaa olla?


Siinä sitä olikin mietiskelemistä. Paljon uusia asioita pienelle eläimelle ymmärrettäväksi. Olisi ihana tietää mitä ajatuksia niiden päässä oikeasti liikkui.
Hiljalleen aurinko alkoi paistaa, joten kävin iltapäivällä vielä toisenkin kerran happihyppelyllä eläinten onnellisuutta kuvaamassa. Tällä …

Taatsin seita Kittilän Pokassa on niin vahva seita, että sitä on aikojen saatossa käyty tervehtimässä kuulemma aina Norjan Kautokeinosta saakka.

Olimme sunnuntaina niillä nurkin ajelemassa ja satuinpa saamaan selville, että tie seidalle olisi paikallisen arvion mukaan ihan hyvässä kunnossa. Niinpä kurvasimme Taatsintielle ja köröttelimme hyvän matkaa, kunnes kuin tyhjästä eteemme ilmestyi iso parkkipaikka.


Tummat pilvet parveilivat taivaalla, mutta en antanut sen häiritä, vaan suuntasin oitis metsään vievälle polulle. Kartalta olin katsonut, että seidalle ei ole tieltä kuin muutama askel.

Ja siinähän se sitten oli.


Muutama askel alarinteeseen ja seitaa pääsi jo koskettamaan. Se oli korkea ja erikoisennäköinen kivipilari jyrkässä rinteessä louhikkoisen rotkojärven rannalla.


Oli seidalla kieltämättä hienot maisemat.


Seidalle oli tuotu muun muassa kolikoita ja poronsarvia. Olipa siellä omenakin, ja kulunut porontalja. Sarvet näyttivät olevan jo vanhoja ja hapertuneita. Mukavaa, ettei kuk…

Ajeltiin eilen Pokassa. Oli meillä siihen oikeastaan syykin, olimme menossa Sammalselän vanhalle poroaidalle ja -kämpille, jotka museovirasto on kunnostanut. Perille saakka emme päässeet, olisi pitänyt olla maasturi tai mönkijä... Liian hankalannäköisiä vesiesteitä meidän Pösölle.

Poroja saimme kuitenkin ihailla yllin kyllin.


Netissä jossain aina välillä pyörii sellainen legenda, että valkoinen poro olisi jotenkin harvinainen. Ei se ole, niitä on vaikka kuinka paljon.


Tiellä oli paljon äitiporoja vauvaporoineen. Ai että miten söpöjä! Tuollaisista vauvoista jopa minä pidän.



Kun kerran poroaijalle ei ollut menemistä, päätimme käydä Taatsin seidalla. Eihän sinne ollut enää kuin jotkut 20 kilometriä. Seidasta kirjoitan toiste, mutta tässä vielä tämä mänty, jota oli matkalla pakko pysähtyä halaamaan ja kuvaamaan.


Käsittämättömän upea puu.

En uskalla edes arvailla että kuinka vanha puu mahtaisi olla.


Mainittakoon vielä, että Pokantie oli oikein hyvässä kunnossa, suoranainen kiitorata. Käyti…