Kiitollisuudesta

Elämän edetessä olen saanut tutustua monenlaisiin ihmisiin ja kuullut mitä erilaisimmista ihmiskohtaloista. Viimeisten vuosien aikana on kiitollisuus nostanut päätään arkisissa tuntemuksissani tavalla, jota en ole aiemmin osannut kokea. Olen oppinut arvostamaan asioita, joita ennen tapasin pitää itsestäänselvyytenä.

Aamutelevisiossa juontaja taivasteli haastateltavalta, että ihan joka päiväkö pitäisi jaksaa olla kiitollinen. Siinäpä vasta onkin sellainen ajatus, johon varmasti jokaisen meistä olisi hyvä tarttua. Ilman kiitollisuutta ei voi olla kovin perustavanlaatuista hyvää oloa - jos ei osaa olla mistään kiitollinen, ei voi olla myöskään onnellinen. Jatkuva paremman ja enemmän havittelu ja omistamisesta kynsin hampain kiinni pitäminen on tie pelkkään tyytymättömyyteen, sillä koskaan emme voi saada kaikkea ja mitä saammekin, voimme milloin tahansa menettää.

Luonnon tarjoamassa hiljaisuudessa kiitollisuuden ääni on helpompi kuulla, ainakin, jos sitä pysähtyy kuuntelemaan. Ja koska elämässä aivan kaikki on ennemmin tai myöhemmin ohimenevää, on kiitollisuus mitä arvokkainta ravintoa mielelle ja sielulle. Sen sijaan, että nojaisi elämänsä jatkuvaan odotteluun, paremmasta ja enemmästä haaveiluun, on hetkeen perustuva kiitollisuus jotain paljon vankempaa. Koska tämä hetki meillä varmasti on, tulevaisuutta välttämättä ei.

Elämässä on niin paljon ärsykkeitä, että ilman tietoista pysähtymistä otolliset kiitollisuuden hetket olisi helppo sivuuttaa. Siksi kiitollisuutta kannattaa harjoitella, ja ajan mittaan se alkaa tulla itsestään.

Oma ja läheisten terveys ja tyytyväisyys ensinnäkin on yksi minun arkeni suurimmista kiitollisuuden aiheista. Kiitollisuus vanhemmilleni tuesta, maailman parhaasta lapsuudesta ja nuoruudesta sekä siitä, että he hyväksyivät muuttoni tänne kauas pohjolaan, on myös minulle jokapäiväistä. 

Kiitollisuus sisarille siitä, että vaikka kaikki olemme eri puolilla Suomea, tiedän, että voin vaikka keskiyön tunteina soittaa heille ja he ovat valmiina minua varten - ja minä heitä. 

Kiitollisuus miehelleni yhteisestä arjesta ja siitä, että hän saa minut joka päivä nauramaan, kuulee hassuimmatkin toiveeni eikä koskaan vähättele minua. Kiitollisuus siitä, että hänen kanssaan tunnen olevani tasavertainen.

Kiitollisuus parhaalle ystävälleni kaikesta mitä olemme yhdessä kokeneet, katkeamattomasta yhteydestä ja siitä, että hän on sielunkumppanini.

Kiitollisuus kissalle ystävyydestä, naapureille ystävällisyydestä ja luonnolle rauhasta, hiljaisuudesta, vuodenajoista ja kaikesta, mitä saan luonnossa aistia. Kiitollisuus kohtaamistani ihmisistä ja siitä, että minulla on nykyään aina mahdollisuus vetäytyä omiin oloihini.

Viime vuosina olen löytänyt myös sen suuren voiman, jonka saan, kun muistan ja uskallan olla kiitollinen myös itselleni. Sitä samaa voimaa ei saavuta, jos on kiitollinen pelkästään muille: omia saavutuksiaan ei saa vähätellä.

Minä olen itselleni kiitollinen siitä, että uskalsin lähteä tänne pohjoiseen ja tajusin opetella kuuntelemaan sisäistä ääntäni - uskalsin ottaa onneni omiin käsiini, ja se kannatti. Toisin kuin kymmenen vuotta sitten, en enää koskaan sälytä omaa onnellisuuttani jonkun toisen vastuulle. Nyt tiedän, että onneni on omalla vastuullani ja tiedän, että jos jokin tuntuu onnettomalta, on minulla vastuu ja voima toimia tilanteen muuttamiseksi, jos jotain on tehtävissä.

Tunnen kiitollisuutta myös siitä, että saan tuntea henkisen kasvun askeleita sisälläni yksi toisensa jälkeen. Oivaltavia, hyväksyviä, rauhoittavia askeleita. Olen oppinut tarkkailemaan ajatuksiani ja tunteitani, ja olemaan armollisempi itselleni ja enenevissä määrin hyväksymään itseni tällaisena kuin olen. Tämä on tuonut ripauksen levollisuutta ja luottamusta. Matka on vielä pitkä, varmaankin useiden elämien mittainen, mutta oivallettuani henkisen kehityksen olevan äärettömästi tärkeämpää kuin tavarat, kulissit ja näennäinen menestys, tunnen olevani oikealla polulla - ja olen siitä kiitollinen.