Lokakuun retki Särestöniemeen: Retkipaikan Ystävät ry:n leiri, osa 2

Upean ja yllätyksellisen Keimiöniemi-päivän jälkeen suunnittelimme seuraavan päivän seikkailujamme Pallasjärven pimenevässä perjantai-illassa. Sääennuste näytti sateista lauantaipäivää koko seudulle, joten nopean pohdinnan jälkeen hylkäsimme ajatukset tunturiin noususta tai Hietajärvelle kävelemisestä. Olin tehnyt myös selvitystyötä siitä, olisiko sadan kilsan säteellä poroerotuksia lauantaina - tuloksetta.

Niinpä ehdotin Särestöniemi-museota, koska tiesin, että se on varma hitti. Sovimme tapaavamme seuraavana aamuna Kittilässä, mistä lounaan jälkeen jatkaisimme yhtä matkaa Kaukoseen kohti legendaarisen Reidar Särestöniemen tiluksia.

Lounaaksi nautimme täytetyt patongit Karinnokan laavulla, Ounasjoen rannalla. Sumuinen, tihuttava sää ei haitannut lainkaan, kun laavun suojista saimme katsella rauhallisesti virtaavaa Ounasta. Patonkien, limppareiden ja jälkkäreiden jälkeen otimme suunnaksi Särestön.


Paikka oli itselläni siitä tuoreessa muistissa, että olin käynyt täällä viimeksi kesällä. Sitä ennenkin olen käynyt täällä useasti vanhempieni kanssa lapsena, mutta muistikuvia noista käynneistä minulla on vain hatarasti. Kuitenkin viimekesäisen reissun jälkeen tiesin ja tunsin, että tämä paikka on todella maaginen, voimaannuttava ja inspiroiva. Tuntui, että nyt osasin ammentaa siitä vielä enemmän kuin ensimmäisellä kerralla.

Samalla tunsin suurta kiitollisuutta vanhemmilleni siitä, että he ovat minut tähän paikkaan tutustuttaneet. En varmastikaan olisi tänne tullut aikuisiällä lähteneeksi, ellei tällä paikalla olisi minulle nostalgista arvoa lapsuuden Lapin-reissujen ajoilta.


Nautimme ensin kahvit kaikessa rauhassa. Kahviossa oli tunnelmallista ja mukava viivähtää, ennen kuin lähdimme kierrokselle alueen muihin rakennuksiin.


Massiiviset kelohirsirakennukset, järkälemäiset kivi- ja keloportaat sekä kaikkialla kurkkivat puiset kasvot lumosivat heti alusta alkaen. Usvaisen Ounasjokirannan ja rantametsän tuoksu oli raikas ja täynnä happea. Oli myös ihanan hiljasta. Vaikka autosta päätellen alueella oli muitakin kävijöitä, niin tuntui, kuin paikka olisi ollut yksin meidän.

Tauluissa riitti tutkittavaa ja ihailtavaa, ja opimme tunnistamaan mm. "taiteilijalle tyypillisen illanviivan", joka sitten löytyikin monesta taulusta, kun sitä osasi katsoa.


Itse aloittelevana taidemaalarina en voinut olla kokematta paikkaa aivan äärimmäisen inspiroivana. Sain ideoita ja itseluottamusta, ja vaikka Reidarin elämäntyyli on ainakin massiivisista tiluksista päätellen ollut paljon mahtipontisempaa kuin mihin itse pyrin, löysin tuosta paikasta myös itselleni tavoitteellisuutta. Minuun eivät niinkään vetoa pompöösit rakennukset sisäuima-altaineen, mutta ennemminkin oman piilopaikan rauha, metsän, joen ja kelojen läsnäolo sekä sellainen voimakas metsänhenkisyys, mikä Särestössä on.


Yllä yksi lempitauluistani. En tiedä mitä se minusta kertoo, että nelijalkainen riekko, jossa on suuri silmä, puhuttelee jotenkin aivan valtavasti. Liittyy varmaan siihen, että myös Dalín taide on vedonnut minuun voimakkaasti jo teini-iässä.


Yllä oleva rakennus toi elävästi mieleen Hayao Miyazakin Liikkuvan linnan. Mökin jalat näyttävät aivan siltä, kuin rakennus voisi kalppia kiireen vilkkaa tiehensä koska tahansa.

Särestöniemen miljöötä.

Tutustuttuamme galleriaan sekä ylhäällä rinteessä kohonneeseen ateljeehen, josta tämän jutun ensimmäinen kuva on otettu, lähdimme vielä katsomaan vanhaa Särestöä. Upea, iäkäs pihapiiri on kuin aikamatka, ja oli ihana huomata, kuinka hyvin siitä on huolehdittu (ja sekin on jo jotain, ettei sitä ole aikoinaan poltettu).


Päärakennukseen pääsi myös sisälle.


Särestö-reissun jälkeen kokeilin heti samana iltana uudenlaista maalaustyyliä, joka on poltellut mielessäni jo jonkin aikaa. Alku ainakin tuntui aivan yllättävänkin mahtavalta - laitan taulusta kuvan, kun saan sen valmiiksi, ja kerron samalla lisää sen maalaamisesta.

Instagram @jonna_saari