Pimeänrakkaudesta

Huomaan löytäneeni rakkauteni pimeyttä kohtaan. Pimeä metsä, pimeä kylätie, kaamos... ja siihen kaikkeen kuuluva hiljaisuus ja keinovalojen puute on hengelleni suurta nautintoa. Vasta viime aikoina olen alkanut tiedostaa tämän puolen itsessäni.


Kun lähden pimeällä ulos, en ota mukaan valoa, ellen ole menossa tekemään jotakin erityistä. Lenkillä valoa ei tarvitse vuoden pimeimpänäkään ajankohtana, koska lähes sysipimeälläkin silmä erottaa juuri ja juuri kaiken tarvittavan, jotta ei suuremmin tarvitse kompuroida. On hieno tunne, kun silmät tuntuvat avautuvan tavallista suuremmiksi, ja kun ympäröivästä maailmasta ei erota mitään muuta kuin pimeyden eri nyanssit, jotka piirtävät näkökenttään vain tien, puut ja taivaan. Samaan aikaan tunto- ja kuuloaisti tuntuvat aistivan paljon enemmän kuin normaalisti.

Keinovalo pimeydessä ärsyttää. Heiluva valo tekee olon vaappuvaksi ja samalla sokaisee näkemästä mitään muuta kuin sen suhteellisen kapean alueen, joka valokeilaan kulloinkin osuu. On inhottava tunne, kun näkökenttä kaventuu. Silloin jos koska tulee vainoharhaiseksi, että onko selän takana joku. Uskonkin, että moni pimeää pelkäävä voisi saada pimeänpelkoonsa apua sammuttamalla keinovalon ja tunnustelemalla luonnon ihanaa pimeyttä sitten kaikessa rauhassa. Valon sammuessa olo nimittäin rauhoittuu ja tasoittuu, kun maailman hahmottaa jälleen paremmin.


Pimeydenrakkauteeni liityy myös nautinto tunteesta, että olen näkymätön. Pimeyden suojissa on rauhoittavaa kulkea, ja tästä johtuen valitsenkin lenkkipolkuni yleensä niin, että vältän katuvalot mahdollisimman tehokkaasti. Katuvalojen alla olo on kuin peuralla ajovaloissa, eikä omasta rauhasta ole tietoakaan. Minua ärsyttää, kun tiedän, että olen näkyvissä. Kotiin tullessani kierrän pihan reunamien kautta niin, ettei kirkkaan pihavalon valvova liiketunnistin huomaa minua. Kutsun sitä mielessäni Mordorin silmäksi. Kesäisin en käy lenkillä kylänraitilla, vaan metsissä. Vasta pimeyden turvin tekee mieli taas lähteä kylätielle kulkemaan.

Olen pyöritellyt mielessäni ajatusta siitä, että rakkaus pimeään ja varjoissa kuljeskeluun leimaa elämääni tietyllä tavalla myös kuvainnollisesti. Vastenmielisintä elämässä on olla valokeilassa. En halua olla yleisölle näkyvillä, oli kyse mistä tahansa. En halua saada ihmisten edessä sen enempää kiitosta kuin kritiikkiäkään. Haluan elää omassa rauhassa, syrjässä, varjossa, kaukana kaikesta suuren maailman huomiosta. Vain ollessani suojassa ihmisten katseilta, osaan olla oma itseni. Onneksi mieheni jakaa tämän tunteen kanssani melko pitkälti, minkä vuoksi esimerkiksi häissämme oli kolme vierasta ja koko homma oli ohi minuuteissa (joskin olimme sittenkin kiusaantuneita huomiosta).

Varjojen ja piilopaikan mieltymykseen perustuu varmasti sekin, että oma sielunmaisemani ei ole kuvankaunis tunturipaljakka eikä aava meri, vaan metsänreuna, jonka hämärästä on turvallista tarkkailla ilman, että kukaan huomaa.


Kaamos alkaa olla täällä, eikä pimeydestä ole vähään aikaan pulaa. Kirkasta ei päivisin enää kunnolla ole, mutta joskus yhdentoista ja yhden välillä on jollakin lailla valoisaa.

Kesän tullen voi taas vetäytyä piileskelemään metsien ja vesien tummuuteen, mutta nyt on edessä aika, kun saa kulkea vapaasti, tuntea tuulen ja lumisateen kasvoilla, kuunnella ympäröivän maailman kaukaisimpiakin vaimeita ääniä ja nauttia siitä, kun kaikkialla vallitsee pimeys ja rauha.

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *