Itsetutkiskelua pala palalta, osa 4: Mikä johti masennukseen?

Sairastuin masennukseen vuonna 2012. Tulin hoksanneeksi, etten ole kirjoittanut siitä kunnolla koskaan, vaikka sairaudella on ollut suuri, yllättäen positiivinen vaikutus myöhempiin vuosiini ja koko loppuelämääni. 

Heti diagnoosin jälkeen keskityin vain paranemiseen, mutta jälkikäteen olen pohtinut paljonkin sitä, mikä masennukseen johti ja mitä se kaikki opetti. Haluan kirjoittaa aiheesta toivoen, että pohdintani herättää ajatuksia ja toiveikkuutta muissa saman kokeneissa tai heissä, jotka parhaillaan sairastavat masennusta.

Masennuksen aikaan opiskelin ammattikorkeakoulussa. Luin itselleni mieluisaa alaa, mutta kouluympäristö ei tuntunut omalta. Perinteisissä opiskelijapiireissä koin itseni ulkopuoliseksi, ja samaan aikaan myös halusin pysyttäytyä ulkopuolisena. Vaikka opinnot sujuivat melko hyvin, niin muistan todella usein laskeneeni tuskaisena, kuinka paljon koulua olisi vielä jäljellä. Se tuntui loputtomalta tervanjuonnilta päivästä toiseen, vaikka toki välissä oli parempiakin hetkiä.

Asuimme silloisen avopuolisoni kanssa maaseudulla. Puitteet olivat päällisin puolin erinomaisessa edustuskunnossa: elimme suuressa ja kauniissa talossa luonnon keskellä, oli pihasaunaa ja -lampea, rahasta ei ollut pulaa, ystäviäkin oli, ja perheet lähellä. Koulun päätyttyä sain mieluisan työpaikan.

Oloni oli syyllinen, kun tunsin olevani epätyytyväinen. Minullahan oli kaikkea, mitä toivoa saattoi.

Sydäntäni kaihersi jokin, jonka yritin aina vaientaa. En tiennyt mistä haaveilin, mutta haaveilin jostain "muusta", vaikka en halunnutkaan sitä myöntää edes itselleni. Elämäni ei tuntunut omalta. Tunsin itseni ulkopuoliseksi silloisessa ystäväpiirissä, joka muodostui käytännössä täysin silloisen avopuolisoni kavereista ja suvusta. Lukuun ottamatta töissä tapaamaani parasta ystävääni, joka luojan kiitos oli elämässäni jo tuolloin, koin olevani melkein kaikkien seurassa epätoivottu ja jotenkin liian outo tai erilainen. Vastoin kaikkia muita, olin esimerkiksi epäsosiaalinen enkä halunnut lapsia. Masennus alkoi näkyä minussa muun muassa väsymyksenä, toimettomuutena ja itseni soimaamisena. Ajattelin yksinkertaisesti olevani huono ja vääränlainen.

Osittain kai epähuomiossa olin ajanut itseni myös siihen tilanteeseen, että tapasin omaa perhettäni aivan liian harvoin - elin täysin irti omasta juuristani, vaikka lapsuudenkotini oli peräti samassa kunnassa ja siskotkin melko lähellä.

Halusin kovasti nauttia elämästäni sellaisena kuin se oli. Surkeasti epäonnistuen yritin joko kuulua porukkaan tai olla välittämättä siitä, että en kuulunut. Koska minulla ei ollut minkäänlaista yhteyttä todellaiseen itseeni, oli elämä täyttä haparointia: yritin turhaan löytää todelliset kasvoni samalla, kun koitin olla jotain, mitä ajattelin muiden haluavan minun olevan. 

Silloiselle avopuolisolleni oli ilmiselvää, että hän haluaisi asua kyseisessä talossa lopun ikäänsä. Muutto ei siis ollut koskaan vaihtoehto. Koska olimme seurustelleet hyvin nuoresta alkaen, olin ehkä huomaamattanikin kasvanut siihen, että yritin vain sopeutua elämääni samalla, kun etsin itseäni. Kasvu aikuiseksi oli siis ollut ennemmin sopeutumista kuin itsensä löytämistä, mikä sitten johti huonoon itsetuntoon ja tunteeseen epätyydyttävästä elämästä.

Lähes elämäni joka osa-alueella pyrin tukahduttamaan sisäisen ääneni ja elin sen vastaisesti. Ajan myötä henkinen pahoinvointi alkoi näkyä minussa monella tavalla. Olin usein pettynyt, kyyninen, katkera ja vihainen, enkä nähnyt tilanteesta ulospääsyä. Joskus syytin tilanteesta ihmisiä ympärilläni, mutta nyt ymmärrän, ettei vikaa ollut heissä yhtään sen enempää kuin itsessänikään: olin vain ajautunut itselleni väärään elämään.

Muistan edelleen hyvin sen hetken, kun romahdin itkemään laiturille mitä kauneimpana kesäpäivänä. Se oli kirjaimellisesti romahdus: jalat pettivät alta. Olin hyvin onnekas sillä sain heti apua, ja melkeinpä seuraavana päivänä masennusdiagnoosi hoitosuunnitelmineen oli valmis. Vaikka Salo oli talousvaikeuksissa, pääsin todella nopeasti juuri sellaiseen hoitoon, jota tarvitsin. Hoito ei loppujen lopuksi ollut mikään raju kuvio, kävin säännöllisesti juttelemassa hoitajan kanssa ja söin hyvin pientä annosta masennuslääkettä yhdeksän kuukauden ajan. Lääkkeiden saaminen pelotti aluksi, mutta tuntui sitten todella huojentavalta: oli helpottava tunne saada keskittyä elämiseen ja vierittää paranemistyö päivittäisen pilleripuolikkaan harteille.

Lääkekuurin loputtua olin terve, ja pian sen jälkeen tuli ero. 

Edelleen olisin halunnut ummistaa silmäni kaikelta ja jatkaa kuten ennenkin. Onneksi silloinen puolisoni näki tilanteen ja ymmärsi viheltää pelin poikki. Minua pelotti uusi tilanne, mutta on hyvä, ettei vaihtoehtoja annettu. Näin jälkikäteen olen todella kiitollinen entiselle avopuolisolleni eropäätöksestä. Elämän jatkuminen entisenlaisena olisi varmasti ajanut minut masennukseen uudelleen. Sen sijaan ero, niin pelottavalta kuin se pitkään tuntuikin, mahdollisti sen, että elän nyt onnellista, tasapainoista ja tyydyttävää, omanlaistani elämää Lapissa.

Eron alkushokin jälkeen alkoi uudelleenrakennus, jollaista en olisi uskonut todeksi. Paitsi että nousin lopulta tolpilleni erosta, tein edelleen myös tärkeää masennuksen jälkipyykkityötä. Kuukausien kuluessa silmäni alkoivat aueta, ja pystyin katsomaan elämääni taaksepäin ulkopuolisen silmin. Oivallukset olivat suuria.

Masennuksen syitä ei ollut enää vaikea nähdä: niin kotona kuin koulussa olin elänyt sydämeni vastaista elämää. Tunsin olevani epätoivottu tai vääränlainen, tunsin asuvani tylsässä paikassa, harrastuksia ei ollut ja kaiken tuon aiheuttamaa tyhjyyttä en osannut edes yrittää paikata muutoin kuin tissuttelemalla ja rahaa kuluttamalla. Silloisessa elämässä jouduin jatkuvasti myös sosiaalisiin tilanteisiin, jotka väsyttivät minua kovasti ja korostivat ulkopuolisuuden tunnettani.

Lähes kaikki, mitä aiemmin tein, oli vastoin sitä, mitä oikeasti olen. Tästä ei ole syyttäminen ketään, vaan olen kokemukselle kiitollinen: minun oli käytävä se kaikki kunnolla läpi ymmärtääkseni itseäni ja osatakseni kuunnella sydäntäni lopulta paremmin. Nyt osaan elää niin, etten voisi koskaan enää ajaa itseäni samaan jamaan: nykyään tunnen itseni päivä päivältä paremmin, osaan kuunnella sisintäni ja olen itsenäinen. 

Masennuksen ja eron jälkeen aloin ottaa suuria askeleita kohti omaa itseäni. Vaikkakin se oli tapahtunut vastentahtoisesti, niin olin puhtaan pöydän äärellä, ainoana mahdollisuutena aloittaa alusta. Kohtasin myös aikuiselämän koukerot nyt ensimmäistä kertaa ilman puolison tukea.

Siinä vaiheessa onneksi jo ymmärsin, kuinka vieraantunut olin itsestäni, ja tiesin, että ainoa oikea vaihtoehto olisi nyt alkaa tutustua itseensä ja muodostaa tulevaisuuden suunnitelmat sen pohjalta, kuka aidosti olen. Perheeni ja parhaan ystäväni tuella oli tässä äärimmäisen tärkeä merkitys. Heidän kanssaan aloin jälleen löytää todellisen itseni, ja samalla palautui esimerkiksi kauan kadoksissa ollut yhteys luontoon. Lukemattomia keskusteluja ja hyväksyvän hiljaisiakin hetkiä sain nauttia vanhempieni, siskojeni ja ystävieni kanssa esimerkiksi Teijolla, Jurmossa ja Utössä sekä tietenkin kotimetsissä Perttelissä.

Sain mahdollisuuden ja voimia ajatella elämääni täysin uusiksi. Uskon, että masennus ja ero vaadittiin, jotta tulin ajatelleeksi vaihtoehtojani laatikon ulkopuolelta. Luonnossa liikkuen olin ehtinyt kuulla sisäistä ääntäni jo sen verran, että tiesin kaipaavani luonnon rauhaan - elämä kaupungissa ei käynyt edes mielessä. Syksyllä 2014 sitten muutin Karigasniemelle, ja Lappi ilman muuta viimeisteli paranemiseni sekä masennuksesta että eron viimeisistä jälkimainingeista.

Olen äärimmäisen kiitollinen sekä läheisiltäni että yhteiskunnalta saamastani tuesta ja avusta, mutta olen kiitollinen myös siitä, että sain käydä tuon kaiken läpi. Ilman noita kokemuksia olisin mahdollisesti edelleen täysin vieraantunut itsestäni, kun en olisi saanut herätystä tutustua itseeni. Ilman noita kokemuksia en koskaan olisi löytänyt sitä tasapainoa, joka minua nyt kannattaa, enkä sisäisiä voimiani, joihin nyt tiedän voivani luottaa vaikeissakin tilanteissa.

Elän nyt elämää, jonka koen omakseni. Enää ei ääni sisälläni vaikerra jotain muuta kaivaten, vaan elämä tuntuu hyvältä ja nautinnolliselta: raha, omaisuus ja kulissit ovat minulle nyt yhdentekeviä, sillä elämässäni on paljon henkistä onnea ja rikkautta, tasapainoisista ihmissuhteista aina runsaaseen rauhaan ja vankkaan luontosuhteeseen. En arvota itseäni enää muiden ihmisten tai heidän mielipiteidensä kautta, vaan elän elämääni kuten minusta hyvältä tuntuu.

Kokemuksista viisastuneena tiedän nyt myös, millaisia vaikutuksia voi olla, jos elää sisäisen äänensä vastaisesti. Siksi osaan nykyään kuunnella intuitiotani korvat höröllä sen sijaan, että pyrkisin tukahduttamaan sen, kuten ennen tein.

Kiitos kaikille ihanille ihmisille, jotka olette elämässäni <3 Loppukevennykseksi kuvamuistoja hetkistä, jotka voimaannuttivat minua löytämään todellisen itseni ja eheytymään voimakkaaksi ja terveeksi ihmiseksi.


Essin kanssa koettiin lumimyrsky Jurmossa. Pikkumökissä tunnelma oli todella kohdallaan meren ja myrskyn pauhatessa ulkona!
Isän ja äidin kanssa Utössä <3
Hennin kanssa lenkillä juurimailla, Perttelin metsissä.
Siskon kanssa käytiin kesällä Jurmossa, ja aamulla paikallinen kana pyrki ovesta sisälle.
Toisen siskon kanssa käytiin talvella Utössä. Tuulen tuiverruksessa löytyi halittavaksi kissa.
Isän ja siskon kanssa vietettiin yö kuvauskojulla Kuhmossa. Suden näkeminen ja susien ulvonnan kuuleminen jäi ikiajoiksi mieleen.
Ihana kesäilta työkaveriporukalla Teijon kansallispuistossa.
Ruskaretki isän kanssa Lappiin. Paria viikkoa myöhemmin muutinkin sitten Utsjoelle.
Kesähetkiä Essin ja Hennin kanssa Kasnäsissä.

Instagram @jonna_saari

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *