Itsetutkiskelua pala palalta, osa 5: Sielunmaisemista

Viime kesänä myönsin itselleni jotain, jota en aiemmin ollut uskaltanut myöntää. Myönsin, että kaipaan takaisin Ounasjoen rannalle. Minusta tuntui ja tuntuu, että sieluni istuu edelleen siellä pienellä puupenkillä joen rannalla, ja vaeltelee niissä rantametsissä.



Niin hyvä kuin nykyinen kotimme onkin, ja kauniilla paikalla, ja niin paljon kuin ihmiset sitä ovat ihastelleetkin, minä en osaa muuta kuin ajatella vanhoja kotimaisemia ja huokaista syvään. Aiemmin luulin, että ikävä voisi ajan mittaan hiipua, mutta on aika tunnustaa, että niin ihana kuin Sodankylä on meille ihan kaikin tavoin ollutkin, ikävä Ounasjoelle on vain kasvanut.

Viime kesänä uskalsin myös lausua nuo ajatukset ääneen puolisolleni. Hän suhtautui ajatukseen paljon paremmin kuin olin osannut odottaa - ja hiljalleen aloimme harkita, että muuttaisimme takaisin vanhoihin maisemiin, kun hetki on otollinen. Eilen julkaisimme netissä ostoilmoituksen ja saimme jo ensimmäisen mahdollisen vihjeen - verkot ovat nyt vesillä.

Tässä kuukausien kuluessa olen koittanut paljon punnita sitä, miksi tuo paikka tuntui niin erikoiselta. 


Kyseessä on lähinnä tasainen suoerämaa, jonka läpi virtaa suuri joki, ja jokea mukailee hiekkatie. Siellä ei ole tuntureita, ei mitään mahtipontista, ei mitään silmiinpistävää. Mitä ihmeellistä siellä on?

Vuosien mittaan olen nähnyt monenlaista maisemaa. Olen seisonut silokalliolla ja katsonut merelle, jossa ei näy vastarantaa. Olen seisonut tunturin huipulla, josta kaikkialle ympärille on näkynyt vain tuntureita. Olen kävellyt kurun pohjalla, samoillut mäntykankailla ja tunturikoivikoissa ja asunut kaupungissa.

Kaiken tämän nähtyäni ja koettuani tiedän, että niin hienoja paikkoja kuin nuo ovat kaikki olleetkin, niin sielunmaisemani on metsä veden rannalla, paikassa, jossa ihmismaailma on kaukana.

Olen myös tullut miettineeksi: mitä sielunmaisemani kertoo minusta?



Metsässä olo on turvallinen, ja turvallisuus on minulle tärkeää. Metsä antaa suojaa ja ruokaa, ja antaa minun olla piilossa maailmalta. Se tekee minut rauhalliseksi, saan olla omissa oloissa. Tämän vuoksi esimerkiksi kaunis avotunturi ei olisi minun sielunmaisemani.

Metsän ja veden rajalla on selän takana siis turva - metsä - samalla, kun voi katsella kauas vedelle. Vesi tuo minulle onnea. Rakastan veden energiaa, tunnelmaa ja kauneutta. Vesi antaa ruokaa, vedessä voi uida ja vettä voi juoda. Ilman vettä maisemassa oloni on tukala. Siksi kauniit viljavainiot eivät voisi olla omaa sielunmaisemaani.

Metsien vesi on myös rauhallista, toisin kuin pauhaava meri. En pidä pauhusta, enkä siitä ajatuksesta, että kuka vain voisi tulla vettä pitkin luokseni. Siksi ihana merikään ei voisi olla minun sielunmaisemani.

Sielunmaisemassani voi kohota pyöreäpäisiä kumpuja, taivaanrannassa tuntureitakin, mutta siellä ei ole rotkoja eikä vuoria. Ne ovat minulle aivan liian dramaattisia, niiden energia hermostuttaa minua. Siksi vuoristo ei voisi olla sielunmaisemaani.

Kaukana ihmisten maailmasta ei ihmismaailman energia vaikuta. Siellä ei ole kiirettä, suorituspaineita, pätemistä, nillitystä eikä ilkeilyä, toisin kuin kaupungeissa. En pidä ihmismassojen enkä liikenteen energiasta, eikä kaupunki voisi olla sielunmaisemani.

Mutta rannalla oleva metsä, jossa metsässä ja vedellä on rauha, se on minun sielunmaisemaani.


Suomessahan on toki monta paikkaa, jossa metsä kohtaa veden. Vaikka siis Ounaksen latvat olisivatkin sielunmaisemaani, se ei tarkoita, etteikö samanlaisia maisemia olisi muuallakin. Se ei siis yksin selitä, miksi haluan palata.

Ilmeisesti paikka on henkinen kotini. Sitä ei järjellä selitä ehkä mikään, mutta sisin ei kaipaakaan selityksiä. Sisin kaipaa vain takaisin istumaan sinne puiselle penkille, rannalle, puiden suojiin katsomaan, kun kuu nousee joen takaa.


Kommentit

Instagram @jonna_saari

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *