Tekstit

Pääsiäisviikonloppu

Kuva
Pääsiäinen ei olisi voinut osua parempaan väliin. Kaikki kevään mittaan koetut mullistukset saatiin viime viikolla pakettiin, vanhan talon myyntiä myöden, ja on tuntunut todella hyvältä saada levätä muutama päivä aivan aivot narikassa. 
Ihaninta oli, että paras ystäväni puolisoineen olivat viikonlopun meillä kylässä. Vein ystäväni ratsastamaan Lapin Saagan tallille Leville. Hän sai ratsastaa Selja-nimisellä issikalla, minun ratsukseni valikoitui Paroni (alla kuvassa). 

Reissuun lähdimme oppaan lisäksi vain me kaksi, mikä oli todella mukavaa. Sohjoksi muuttuneen lumihangen vuoksi emme enää päässeet tunturiin, mutta ratsastimme metsässä ja metsäteillä Levin alueella. Kokeilimme laukkaakin, mutta töltti jäi kyllä parhaiten mieleen. Se tuntui niin hassulta, että meitä alkoi ihan naurattaa. Onneksi oli aamulla tullut valittua tukevat tissiliivit päälle!

Reissun jälkeen jäimme hetkeksi vielä paijaamaan ja katselemaan tallin hevosia. Metsäisessä tarhassa seisoskeli muuan kiharatukkainen tum…

Uusi koti

Kuva
Viime viikonlopulla muutimme. Vanhaan kotiin jäi vielä hieman tavaraa, ja siivous on vielä tekemättä, mutta vanhempieni suurella avustuksella saimme muuton jo paljon pidemmälle kuin olisin ikinä arvannut toivoa.

Kevään aikana on tapahtunut valtavasti, enkä voi sanoa, ettenkö istuisi tässä sohvalla nyt aika väsyneenä ja hämmentyneenäkin. Mutta myös hyvin onnellisena. Tuntuu, kuin olisin palannut kotiin pitkältä matkalta, niin pitkältä, että olo on vähän pöllämystynyt.

Mutta samalla olo on kotoisa ja kasvavissa määrin levollinen.

Mukaan on mahtunut valtavasti tunteita, jotka väsymys ja stressikin tuovat pintaan. Yksi päällimmäisistä tunteista on ikävä - Sodankylään jäi monta ihmistä, joista on tässä viimeisen parin vuoden aikana tullut minulle tosi tärkeitä. Naapureita, työkavereita ja muita ystäviä. Olisin voinut ottaa monta ihmistä muutossa mukaani.

Ja vanhempien paluu etelään vahvistaa kaipuuta vielä tämän kaiken muun tunnemyräkän keskellä. Mutta elämä on joskus tällaista! Ilmeisesti…

Henkeä pidätellen

Kuva
Viime helmikuussa käynnistyi tapahtumasarja, jota minun on ollut vaikea uskoa todeksi. Täysin viattomasti, melkein puolihuolimattomasti, kirjoitin nettiin ostoilmoituksen, jossa etsin meille kotia Tepastosta. Kahden rivin valokuvaton ilmoitus oli vaatimaton ja huomaamaton.

Ajattelin, ettei siihen kukaan vastaisi. Ei ainakaan kukaan sellainen, jolla olisi tarjota mitään mitä me halusimme. Ei ainakaan kuukausiin löytyisi mitään sinne päinkään.

Seuraavana iltana puhelin soi. Se oli pohojalaasittain puhuva miesääni. Hänellä olisi meille koti tarjolla.

Haastattelin miestä. Millainen rakennus, millainen tontti, missä, minkä hintainen.

Kaikki miehen vastaukset olivat juuri sitä, mitä halusin kuulla.

Ajoimme heti malttamattomina katsomaan ehdokasta. Pääsimme vain pihalle, koska ketään ei ollut kotona. Jo seuraavalla viikolla pääsimme sisälle saakka tutustumaan.

Löimme saman tien kättä päälle.

Lainaan liittyvien kiemuroiden vuoksi on viimeisen puolentoista kuukauden aikana pitänyt tehdä jos mi…

Paljonko tavaraa ihminen tarvitsee?

Kuva
Näyttää siltä, että muutto tapahtuu ensi kuussa. Uusi koti on pieni. Tavarasta pitää luopua.

Ja kylläpä se tavarasta luopuminen herättääkin monenlaista tunnetta ja ajatusta. Olen viime viikkoina pidellyt käsissäni kymmeniä ja taas kymmeniä sellaisia esineitä, joita olen raahannut mukanani muutosta toiseen. Kirjoja, tuikkukuppeja, kankaita, koriste-esineitä. Jopa kiviä. Joka muutossa olen pakannut ne mukaan, purkanut ne laatikoista uudessa kodissa, sijoittanut jonnekin, ja koskenut niihin seuraavan kerran vasta seuraavassa muutossa.

Nuo tavarat saavat nyt lähteä.

Säästän vain aivan kaikkein rakkaimmat muistot, tai sitten sellaiset tavarat, joista on aidosti hyötyä ja joita myös aktiivisesti KÄYTÄN.

Paljon on kotonani sellaistakin tavaraa, joka näyttää mielestäni kauniilta ja josta luopuminen ei tunnu ainakaan aivan itsestäänselvyydeltä. Mutta kun huomaan, että esine on turha eikä siihen ole tunnesidettä, on siitä helpompi luopua. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka erilaiset Iittalan t…

Maaliskuun ajatuksia ja kuulumisia

Kuva
Ulkona puhaltaa kova lumimyräkkä. Kauniin ja kirkkaan viikon jälkeen sää on tehnyt täyskäännöksen, ja lunta on tullut nyt ainakin 30 senttiä lisää eilisillan jälkeen. Ilma on lumesta valkoisenaan, ja minä katselen lumisadetta ja mietin, olisiko sittenkin aikoinaan pitänyt valita Ahvenanmaa Lapin sijaan, kuten sisko teki. Siellä kukkivat jo kukat.
Tämä aika vuodesta on minulle aina hankalaa. Koen muutenkin kevätväsymystä - koin jo etelässä asuessani - ja samaan aikaan nyt myös suurta turhautumista, kun lumihanki vain paksunee, vaikka jo viikkojen ajan olen odottanut, että se vain katoaisi kokonaan. Lapin laajuus ja ihmistyhjiö ovat minulle niin rakkaita ja tärkeitä asioita, että valitsen pysyä täällä, mutta joka vuosi minun tekisi mieli pikakelata tammi-huhtikuu ohitse.

No, tällä viikolla meidän onnistui nauttiakin talvikeleistä. Pidin talvilomaa, ja miehen tytär oli luonamme. Tulistelimme laavulla ja pääsimme rekikyydissä Vaalajärvelle. Siellä paistoimme nakkeja ja teimme lumienkeleit…

Kevättä vastassa kotikonnuilla

Kuva
Viime viikonlopun vietimme Salossa. Kolme kokonaista päivää kotiseuduilla tuntuivat tulevan täydelliseen hetkeen. Sain kokea jo kurkistuksen oikeasta keväästä, siitä, kun vedet virtaavat ja aurinko haihduttaa hankia melkein silmissä.

Oli ihana päästä tapaamaan perhettä ja ystäviä, ja saada samalla imeä kotimaasta ja lapsuudenkodista voimaa ja hyviä energioita.


Joka päivä käytiin retkellä. Ensimmäisenä päivänä siskon kanssa Sahajärvellä ja Särkisalossa katsomassa merta, joka tosin oli vielä jäässä. Kiipesimme sekä Sahajärvellä että Särkisalon Ulkoluodolla korkeille kallioille, joilta oli upea näköala alas vesille ja metsiin. Juuri noissa maisemissa on Salo minusta kaikkein kauneimmillaan.

Toisena päivänä käytiin äidin kanssa Rikalan linnavuorella ja Kiskon vanhalla sahalla, jossa on ihana koskipaikka. Sunnuntaina kiipesimme ystäväporukalla Kiskon Vaihemäelle ja kävimme Haapaniemen linnanraunioissa.






Jos joku saattaa matkan järkeen kärsiä aikaerosta, niin minä oireilen nyt paikka- ja vuo…

Nokipannukahvit

Kuva
Jotenkin merkillisellä tavalla olen onnistunut viettämään neljä ja puoli vuotta Lapissa keittämättä koskaan itse nokipannukahveja. Eipä niitä ole paljon kukaan muukaan keitellyt, olen juonut nokipannukahvia varmasti alle kymmenen kertaa. En ole erityisen suuri kahvin ystävä, joten asia ei ole tuntunut merkittävältä.

Eilen kuitenkin aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli mitä hienoin kevättalven kolmas päivä. Kahvia teki mieli, ja koska suodatinjauhettu kahvi oli loppu, päätin, että nytpä keitän nokipannukahvit.

Laavun sijaan päätin tulistella uimarannalla joen törmällä, kirkkaassa auringonpaisteessa. Lunta oli reiteen saakka, mutta kunnon talvivaatteilla hangessa oli mukava ja lämmin istua.


Olin pakannut koriin kaiken mitä kuvittelin tarvitsevani. Kaffeporot, vettä, maitoa, suklaata. Pannu ja kuksa olivat laavulla.


Sytyttelin tulet. Ai että oli mukavaa katsella, kuunnella ja haistella tulen rätinää lumihangessa, kirkkaassa kevätauringossa. Viime päivien auringonvalo on tuntunut s…

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *