Tekstit

Näytetään blogitekstit, joiden ajankohta on marraskuu, 2017.

Mielenrauhan tavoittelusta

Kuva
Vuosi 2017 on lopuillaan. Olohuoneeseen tulvii suurista ikkunoista kylmä, jatkuvasti hämärtyvä valo. Lunta sataa, kissa nukkuu nojatuolissa. Tuikuista yksi on jo sammunut, talo on täysin hiljainen. Pyykkikonekin taisi juuri saada urakkansa valmiiksi.
Päässäni pyörii jäsentämättömiä ajatuksia elämästä.

Tiedostan, että minun tunteitani on kai kaikissa elämänvaiheissa leimannut tietynlainen ulkopuolisuuden tunne, sekä pienemmissä yhteisöissä että koko yhteiskunnassa. Olen samaan aikaan sekä kokenut olevani ulkopuolinen, mutta myös halunnut olla sitä, koska koko oravanpyöräihanne on mielestäni vastenmielinen (ja minusta oravanpyörä todella vaikuttaa olevan yhteiskunnan ihanne, koska lähes kaikki siihen mukisematta suostuvat.)
Minun on ollut vaikea ymmärtää, miksi ihmiset tavoittelevat ennemmin menestystä ja saavutuksia kuin mielenrauhaa. En ymmärrä sitä, vaikka menneisyydessäni on ollut aikoja, jolloin esitin itse olevani samanlainen. Se esitys ei tuntunut omalta ja johti lopulta henkise…

Paras viikonloppu

Kuva
Niin paljon kuin nautinkin luonnossa liikkumisesta yksin, ei mikään voita luontoretkeä parhaan ystävän kanssa. Kolme vuotta sitten kävi niin, että minun ja parhaan ystäväni välille tuli yli 1000 kilometriä matkaa. Onneksi henkinen välimatka ei kasvanut, vaan olemme viime vuosina valloittaneet Lapin luontoa yhdessä, monta kertaa vuodessa.
Viikonloppuna kiipesimme Pittiövaaralle. Olen jo seonnut laskuissa, montako kertaa olen siellä käynyt. Mutta tämä oli ensimmäinen kertamme yhdessä. Ja jälleen kerran Lappi hemmotteli meitä, kuten sillä on ollut tapana.

Säätiedotuksen perusteella olin odottanut pilvistä viikonloppua. Kuitenkin kun mieheni nakkasi meidät autolla reitin lähtöpisteeseen, saimme ihailla kirkasta taivasta. Taivalsimme metsään ja aloimme hiljalleen nousta lumiseen vaaran rinteeseen - metsän kauneutta ihaillessa nousu tuntui kevyeltä ja aika pysähtyneeltä.

Esittelin Essille lempimetsäni. Se on täynnä suuria ja kummallisia puita, kilpikaarnaisia mäntyjä, käkkyröitä runkoja ja…

Eilisillan esitys

Kuva
Eilen illalla oli hurjat revontulet. Kävelin yksin metsään niitä katsomaan.


Värikkäitä revontulikuvia on niin paljon kaikkialla, että halusin kokeilla jotain erilaista.


Luulin kuulevani revontulten ääniä, mutta sitten tajusinkin, että äänet ovat minusta parin kilometrin päässä olleen, jäätyvän Vaalajärven äänia. Onttoja ja pehmeitä naksahduksia ja suhinoita. Hieno äänimaailma metsän hiljaisessa ilmassa.


Mustavalkokuvissa revontulten luonne näyttää ihan toisenlaiselta.


Suon yllä oli komeita valoja. Ahvenvaaran laella harrastettiin jotain kirkasvalotouhuja.


Olen onnekas, että elän käytännössä täydellisen valosaasteettomuuden keskellä. Kun revontulia on, pääsen autotta nopeasti hienoihin maisemiin niitä kuvaamaan.

Vankileiri ja muita tulevia retkikohteita

Kuva
Kattelin viikonloppuna Avaraa Luontoa. Siinä delfiininpenikat siirteli vuorotellen vedessä keijuvaa irtonaista leväsuikaletta. Lukijan mukaan leväleikki hyödytti niitä: ne tulevat leikin lomassa tietoisemmaksi elinympäristöstään.

En ole kuullut koskaan tutkimuksia siitä, että oman elinympäristön tutkiminen ja tunteminen tekisi hyvää. Omasta kokemuksesta pidän sitä nykyään kuitenkin aivan itsestäänselvänä. Minä en siirtele leväriekaletta ympäriinsä, mutta teen jatkuvasti tutkimusmatkoja ympäristöön. Joka reissun jälkeen olo on kotoisampi ja juurtuneempi.

Oman kotiympäristön hienouksia voi vain olla vaikea hahmottaa. Olen täällä Lapissa huomannut sen kahdella tavalla.

Ensinnäkin kun nyt katson kotiseutuni maastokarttaa, löydän heti sata kiinnostavalta tuntuvaa kohdetta, joihin en tullut kuitenkaan melkein 25 Salossa vietetyn vuoden aikana koskaan menneeksi.

Toisekseen, kun kysyn täällä Sodankylässä paikallisilta vinkkejä hienoista paikoista, on vastassa usein hiljaisuutta ja epäuskoisia…

Iltakävely Sodankylässä

Kuva
Kirkonkylällä minun ei ole paljon tullut vielä kierreltyä. Käyn siellä kaupassa, mutta muutoin tunnen Sodankylän teitä ja kujia huonosti. Tällä viikolla tein keskustassa iltasella pienen kävelylenkin.


Yllä vesitorni.


Armeija siirsi kalustoaan varuskunnalta varmaankin ampuma-alueelle. Kuvaan tosin jäi vain viivat valoista.


Kitisen siltaa valaisi myös kuu. Sillan alta oli vesi vielä paikoin sula. Veden ja jään liikkeistä kuului hienoa ääntä.


Vanha kirkko on peräisin 1600-luvulta ja eittämättä koko kylän kaunein rakennus. Tässä kirkossa kuvattiin myös Mosku-elokuvan kohtaus, jossa Mari koitti saada Moskun vietyä vihille.


Hautausmaalla oli hiljaista.


Alantalon pihalla on pystyssä vanha ihana uuni. Paljon muuta vanhaa ei Pyssykylässä olekaan jäljellä. Keskustaajamassa siis. Saksalaisten jälkeenkin Sodankylää on ilmeisesti vaivannut paha Turun tauti, tai näin olen ainakin ymmärtänyt.

Pikkukylissä vanhaa on onneksi edes jonkin verran.

Valon viikko

Kuva
Menneellä viikolla aurinko palasi, kun uuvuttavan loputtomalta tuntunut, kaksi kuukautta yläpuolellamme juminut pilvien peitto päätti lopultakin painua sanonkominne.


Viikkoja ja viikkoja kestäneen, lähes yhtämittaisen harmauden jälkeen tuntui kuin olisin uudesti syntynyt, kun auringonvalo kirkasti maailman aamusta ja päivästä toiseen. Samalla saatiin kireät pakkaset, monta päivää ja yötä jopa 15-20 asetetta.


Pakkasten myötä jäätyi myös joki. Se tuntui minusta haikealta. Alkaa aika, kun kaikki vesi jäätyy, Virtaavaa vettä, tummaa kaunista solinaa ei löydä enää mistään. Kaikki seisahtuu ja hiljenee.


Pilvien lähdettyä näin ensimmäistä kertaa taas tähtitaivaankin. Se tuntui ihmeelliseltä. Ihan kuin olisi herännyt jostain horroksesta. Joka ilta olen nyt tankannut sitä, mennyt ulos edes pieneksi hetkeksi ja tuijottanut tähtitaivasta niska tanassa. Ihan vain siksi, koska en muista, milloin sen olisi viimeksi nähnyt. Harmaa pilvipeitto oli kuin tukkoinen katto: tähtitaivas on moniulotteinen, …