Tekstit

Paljonko tavaraa ihminen tarvitsee?

Kuva
Näyttää siltä, että muutto tapahtuu ensi kuussa. Uusi koti on pieni. Tavarasta pitää luopua.

Ja kylläpä se tavarasta luopuminen herättääkin monenlaista tunnetta ja ajatusta. Olen viime viikkoina pidellyt käsissäni kymmeniä ja taas kymmeniä sellaisia esineitä, joita olen raahannut mukanani muutosta toiseen. Kirjoja, tuikkukuppeja, kankaita, koriste-esineitä. Jopa kiviä. Joka muutossa olen pakannut ne mukaan, purkanut ne laatikoista uudessa kodissa, sijoittanut jonnekin, ja koskenut niihin seuraavan kerran vasta seuraavassa muutossa.

Nuo tavarat saavat nyt lähteä.

Säästän vain aivan kaikkein rakkaimmat muistot, tai sitten sellaiset tavarat, joista on aidosti hyötyä ja joita myös aktiivisesti KÄYTÄN.

Paljon on kotonani sellaistakin tavaraa, joka näyttää mielestäni kauniilta ja josta luopuminen ei tunnu ainakaan aivan itsestäänselvyydeltä. Mutta kun huomaan, että esine on turha eikä siihen ole tunnesidettä, on siitä helpompi luopua. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka erilaiset Iittalan t…

Maaliskuun ajatuksia ja kuulumisia

Kuva
Ulkona puhaltaa kova lumimyräkkä. Kauniin ja kirkkaan viikon jälkeen sää on tehnyt täyskäännöksen, ja lunta on tullut nyt ainakin 30 senttiä lisää eilisillan jälkeen. Ilma on lumesta valkoisenaan, ja minä katselen lumisadetta ja mietin, olisiko sittenkin aikoinaan pitänyt valita Ahvenanmaa Lapin sijaan, kuten sisko teki. Siellä kukkivat jo kukat.
Tämä aika vuodesta on minulle aina hankalaa. Koen muutenkin kevätväsymystä - koin jo etelässä asuessani - ja samaan aikaan nyt myös suurta turhautumista, kun lumihanki vain paksunee, vaikka jo viikkojen ajan olen odottanut, että se vain katoaisi kokonaan. Lapin laajuus ja ihmistyhjiö ovat minulle niin rakkaita ja tärkeitä asioita, että valitsen pysyä täällä, mutta joka vuosi minun tekisi mieli pikakelata tammi-huhtikuu ohitse.

No, tällä viikolla meidän onnistui nauttiakin talvikeleistä. Pidin talvilomaa, ja miehen tytär oli luonamme. Tulistelimme laavulla ja pääsimme rekikyydissä Vaalajärvelle. Siellä paistoimme nakkeja ja teimme lumienkeleit…

Kevättä vastassa kotikonnuilla

Kuva
Viime viikonlopun vietimme Salossa. Kolme kokonaista päivää kotiseuduilla tuntuivat tulevan täydelliseen hetkeen. Sain kokea jo kurkistuksen oikeasta keväästä, siitä, kun vedet virtaavat ja aurinko haihduttaa hankia melkein silmissä.

Oli ihana päästä tapaamaan perhettä ja ystäviä, ja saada samalla imeä kotimaasta ja lapsuudenkodista voimaa ja hyviä energioita.


Joka päivä käytiin retkellä. Ensimmäisenä päivänä siskon kanssa Sahajärvellä ja Särkisalossa katsomassa merta, joka tosin oli vielä jäässä. Kiipesimme sekä Sahajärvellä että Särkisalon Ulkoluodolla korkeille kallioille, joilta oli upea näköala alas vesille ja metsiin. Juuri noissa maisemissa on Salo minusta kaikkein kauneimmillaan.

Toisena päivänä käytiin äidin kanssa Rikalan linnavuorella ja Kiskon vanhalla sahalla, jossa on ihana koskipaikka. Sunnuntaina kiipesimme ystäväporukalla Kiskon Vaihemäelle ja kävimme Haapaniemen linnanraunioissa.






Jos joku saattaa matkan järkeen kärsiä aikaerosta, niin minä oireilen nyt paikka- ja vuo…

Nokipannukahvit

Kuva
Jotenkin merkillisellä tavalla olen onnistunut viettämään neljä ja puoli vuotta Lapissa keittämättä koskaan itse nokipannukahveja. Eipä niitä ole paljon kukaan muukaan keitellyt, olen juonut nokipannukahvia varmasti alle kymmenen kertaa. En ole erityisen suuri kahvin ystävä, joten asia ei ole tuntunut merkittävältä.

Eilen kuitenkin aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli mitä hienoin kevättalven kolmas päivä. Kahvia teki mieli, ja koska suodatinjauhettu kahvi oli loppu, päätin, että nytpä keitän nokipannukahvit.

Laavun sijaan päätin tulistella uimarannalla joen törmällä, kirkkaassa auringonpaisteessa. Lunta oli reiteen saakka, mutta kunnon talvivaatteilla hangessa oli mukava ja lämmin istua.


Olin pakannut koriin kaiken mitä kuvittelin tarvitsevani. Kaffeporot, vettä, maitoa, suklaata. Pannu ja kuksa olivat laavulla.


Sytyttelin tulet. Ai että oli mukavaa katsella, kuunnella ja haistella tulen rätinää lumihangessa, kirkkaassa kevätauringossa. Viime päivien auringonvalo on tuntunut s…

Itsetutkiskelua pala palalta, osa 5: Sielunmaisemista

Kuva
Viime kesänä myönsin itselleni jotain, jota en aiemmin ollut uskaltanut myöntää. Myönsin, että kaipaan takaisin Ounasjoen rannalle. Minusta tuntui ja tuntuu, että sieluni istuu edelleen siellä pienellä puupenkillä joen rannalla, ja vaeltelee niissä rantametsissä.



Niin hyvä kuin nykyinen kotimme onkin, ja kauniilla paikalla, ja niin paljon kuin ihmiset sitä ovat ihastelleetkin, minä en osaa muuta kuin ajatella vanhoja kotimaisemia ja huokaista syvään. Aiemmin luulin, että ikävä voisi ajan mittaan hiipua, mutta on aika tunnustaa, että niin ihana kuin Sodankylä on meille ihan kaikin tavoin ollutkin, ikävä Ounasjoelle on vain kasvanut.

Viime kesänä uskalsin myös lausua nuo ajatukset ääneen puolisolleni. Hän suhtautui ajatukseen paljon paremmin kuin olin osannut odottaa - ja hiljalleen aloimme harkita, että muuttaisimme takaisin vanhoihin maisemiin, kun hetki on otollinen. Eilen julkaisimme netissä ostoilmoituksen ja saimme jo ensimmäisen mahdollisen vihjeen - verkot ovat nyt vesillä.

Tässä…

Kuulumisia

Kuva
Tammikuu on antanut paljon, paljon hyvää mieltä. Uusi vuosi on alkanut siis mukavasti ja inspiroivasti, ja elämä on rauhallista ja onnellista. Mukaan mahtuu myös jännitystä - siitä lisää jutun lopussa.

Kuukauden sykähdyttävin hetki on ollut nähdä aurinko ensimmäistä kertaa sitten marraskuun - tunne oli niin mieletön, että luulin sydämeni poksahtavan rinnasta läpi. 

Kotona olin huomannut, että auringonsäteet osuivat ensimmäistä kertaa koivujen korkeimpiin latvoihin. Vaikka pakkasta oli 32 astetta, minulle tuli niin järkyttävä tarve saada nähdä aurinko, että puin pakkasvaatteet päälle ja lähdin kohti kylänraittia. Pitkän aikaa aurinko pysyi piilossa: se piilotteli milloin minkäkin metsän, mäen ja vaaran takana, antaen minun nähdä itsestään vain pieniä pilkistyksiä. Kun ehdin kylänraitille, aurinko tuli kunnolla näkyviin, paistaen kirkkaasti Joukhaisvaaran yllä.


Tunne oli sanoinkuvaamaton, seisoin siinä pakkasessa pitkään vain hymyilemässä (nauramassa). Oli pakko ottaa itsestäni selfie au…

Itsetutkiskelua pala palalta, osa 4: Mikä johti masennukseen?

Kuva
Sairastuin masennukseen vuonna 2012. Tulin hoksanneeksi, etten ole kirjoittanut siitä kunnolla koskaan, vaikka sairaudella on ollut suuri, yllättäen positiivinen vaikutus myöhempiin vuosiini ja koko loppuelämääni. 

Heti diagnoosin jälkeen keskityin vain paranemiseen, mutta jälkikäteen olen pohtinut paljonkin sitä, mikä masennukseen johti ja mitä se kaikki opetti. Haluan kirjoittaa aiheesta toivoen, että pohdintani herättää ajatuksia ja toiveikkuutta muissa saman kokeneissa tai heissä, jotka parhaillaan sairastavat masennusta.

Masennuksen aikaan opiskelin ammattikorkeakoulussa. Luin itselleni mieluisaa alaa, mutta kouluympäristö ei tuntunut omalta. Perinteisissä opiskelijapiireissä koin itseni ulkopuoliseksi, ja samaan aikaan myös halusin pysyttäytyä ulkopuolisena. Vaikka opinnot sujuivat melko hyvin, niin muistan todella usein laskeneeni tuskaisena, kuinka paljon koulua olisi vielä jäljellä. Se tuntui loputtomalta tervanjuonnilta päivästä toiseen, vaikka toki välissä oli parempiakin h…

Ota yhteyttä

Nimi

Sähköposti *

Ilmoitus *