Olla

Yksi elämäni mullistavimmista havainnoista oli huomata, että lähes jokainen pahan mielen tunne elämässäni juontaa juurensa siihen, että minulla on ollut jokin odotus, ja se odotus ei ole täyttynyt. Tai sitten ikävän tunteen taustalla on ollut menettämisen pelko ja kyvyttömyys käsitellä sitä tunnetta.

Olipa kyse arkisesta tilanteesta tai suuremmasta asiasta elämässä, peruskuvio on aina sama: täyttymätön odotus johtaa pahaan mieleen, turhautumiseen ja/tai ahdistukseen. Tai jos odotus täyttyy, alkaa pelko: milloin jokin menee pieleen?


Ja meillä ihmisillähän odotuksia riittää.

Lyhyen tähtäimen odotukset voivat suuntautua vaikkapa vapaailtaan, viikonloppuun tai lomamatkaan, jolloin toivomme saavamme paljon aikaiseksi tai toivomme kivojen suunnitelmiemme menevän juuri kuten haluamme. Voimme myös odottaa työkaverimme, ystävämme, puolisomme tai muiden ihmisten toimivan tietyllä tavalla, ja jos he toimivatkin toisin, voi seurauksena olla mielipahaa.

Pitkällä tähtäimellä useimmat meistä toivova…

Marras- ja joulukuu jäivät tänä vuonna taakse kumman helposti. Vähälumisen ja mielestäni suhteellisen kirkkaan alkutalven ansiosta hämärä talvi ei ole ehtinyt alkaa ahdistamaan, ja nyt ollaankin jo matkalla kohti kevättä.
Kevät tuo meille jonkin verran uusia tuulia, sillä sen mukana meille tulee mahdollisuus alkaa miettiä seuraavaa siirtoa kodin suhteen. Olemme kesästä saakka punninneet ajatusta, että vuokraisimme tai myisimme nykyisen kotimme, ja ostaisimme itsellemme Kittilästä jonkin ainakin puolta pienemmän, hirsisen mökin Ounasjoen varresta. Muutto olisi miehen töiden kannalta järkiratkaisu, mutta itselleni se olisi ennen kaikkea tunneteko: vaikka muutimme Ounasjoelta pois kaksi vuotta sitten, sydämeni on siellä yhä, enkä näe muuta ratkaisua kuin paluun ja asettumisen sinne.
Tämä suunnitelma saattaa toteutua tai olla toteutumatta vuonna 2019 - riippuu siitä, milloin täydellinen mökki löytyy. Myös nykyinen kotimme vaatii vielä joitakin toimenpiteitä, ennen kuin sitä tohtii laitta…

Ehkä olen tullut vanhaksi, mutta viime aikoina olen kehittänyt voimakkaan kotiseuturakkauden Saloa kohtaan. Minulla ei aikuisiällä ole koskaan ollut mitään antipatioita Saloa ajatellen, mutta täällä Lapissa asuessani olen alkanut rakastaa juuriani tavalla, jota en ole ennen kokenut. Salon tutut kadut, tori, joki ja ympärillä laajalle levittäytyvä luonto ovat alkaneet tuntua arvokkaammilta kuin koskaan.

Tuntuu oudolta kokea kaksi niin erilaista paikkaa niin voimakkaasti kodeiksi - niin eri tavoin. Koen tämän olevan suuri rikkaus ja uskon, että ilman elämääni Lapissa en välttämättä osaisi suinkaan arvostaa omia juurimaitani näin voimakkaasti.


Kävimme viikonloppuna etelässä, ehdimme olla Salossa pari päivää. Tuntui ihanalta saada astella Uskelanjokilaakson syliin äidin kanssa, nähdä Salon torin uskomattoman hieno valopuu ja tavata sammaleisia tammijättiläisiä yhdessä siskoni ja hänen lastensa kanssa.

Olo oli melkein absurdi, kuten Salossa aina - tuntuu, etten olisi koskaan lähtenytkään, …

Huomaan löytäneeni rakkauteni pimeyttä kohtaan. Pimeä metsä, pimeä kylätie, kaamos... ja siihen kaikkeen kuuluva hiljaisuus ja keinovalojen puute on hengelleni suurta nautintoa. Vasta viime aikoina olen alkanut tiedostaa tämän puolen itsessäni.

Kun lähden pimeällä ulos, en ota mukaan valoa, ellen ole menossa tekemään jotakin erityistä. Lenkillä valoa ei tarvitse vuoden pimeimpänäkään ajankohtana, koska lähes sysipimeälläkin silmä erottaa juuri ja juuri kaiken tarvittavan, jotta ei suuremmin tarvitse kompuroida. On hieno tunne, kun silmät tuntuvat avautuvan tavallista suuremmiksi, ja kun ympäröivästä maailmasta ei erota mitään muuta kuin pimeyden eri nyanssit, jotka piirtävät näkökenttään vain tien, puut ja taivaan. Samaan aikaan tunto- ja kuuloaisti tuntuvat aistivan paljon enemmän kuin normaalisti.

Keinovalo pimeydessä ärsyttää. Heiluva valo tekee olon vaappuvaksi ja samalla sokaisee näkemästä mitään muuta kuin sen suhteellisen kapean alueen, joka valokeilaan kulloinkin osuu. On inh…

Aiemmin minulla ei juurikaan ollut kykyjä tarkkailla omaa päänsisäistä ajatus- ja tunneliikennettäni. Hahmotin lähinnä vain ulkopuolisen maailman ja sen tapahtumat, mutta tunnelma pääkopassa oli kaoottinen.

Etenkin negatiivisten tunteiden, kuten vaikkapa pettymyksen, suuttumuksen, inhon tai katkeruuden tunteita vain tuli - en tullut ajatelleeksi, mistä ne todellisesti juonsivat juurensa, enkä ainakaan ajatellut, että minä itse olisin niille jotain voinut tehdä.

Pidin siis muuta maailmaa syyllisenä arjessa kokemiini negatiivisiin tunteisiin.

Joitakin vuosia sitten luin muutamia hyvin mielenkiintoisia kirjoja, joita enää en kaikkia edes muista, mutta ne saivat minut kääntämään katseeni oman pääni sisälle. Hiljalleen aloin erottaa, mitä reaktioita minussa saivat aikaan oma mieleni, oma egoni sekä oma sisäinen ääneni. Näistä kaksi ensimmäistä ovat nähdäkseni vastuussa käytännössä kaikista arjen negatiivisista tuntemuksista, joskin mieli sentään osaa välillä myös iloita.

Egon toiminta on mie…