Olla

Näyttää siltä, että muutto tapahtuu ensi kuussa. Uusi koti on pieni. Tavarasta pitää luopua.

Ja kylläpä se tavarasta luopuminen herättääkin monenlaista tunnetta ja ajatusta. Olen viime viikkoina pidellyt käsissäni kymmeniä ja taas kymmeniä sellaisia esineitä, joita olen raahannut mukanani muutosta toiseen. Kirjoja, tuikkukuppeja, kankaita, koriste-esineitä. Jopa kiviä. Joka muutossa olen pakannut ne mukaan, purkanut ne laatikoista uudessa kodissa, sijoittanut jonnekin, ja koskenut niihin seuraavan kerran vasta seuraavassa muutossa.

Nuo tavarat saavat nyt lähteä.

Säästän vain aivan kaikkein rakkaimmat muistot, tai sitten sellaiset tavarat, joista on aidosti hyötyä ja joita myös aktiivisesti KÄYTÄN.

Paljon on kotonani sellaistakin tavaraa, joka näyttää mielestäni kauniilta ja josta luopuminen ei tunnu ainakaan aivan itsestäänselvyydeltä. Mutta kun huomaan, että esine on turha eikä siihen ole tunnesidettä, on siitä helpompi luopua. Esimerkkinä mainittakoon nyt vaikka erilaiset Iittalan t…

Ulkona puhaltaa kova lumimyräkkä. Kauniin ja kirkkaan viikon jälkeen sää on tehnyt täyskäännöksen, ja lunta on tullut nyt ainakin 30 senttiä lisää eilisillan jälkeen. Ilma on lumesta valkoisenaan, ja minä katselen lumisadetta ja mietin, olisiko sittenkin aikoinaan pitänyt valita Ahvenanmaa Lapin sijaan, kuten sisko teki. Siellä kukkivat jo kukat.
Tämä aika vuodesta on minulle aina hankalaa. Koen muutenkin kevätväsymystä - koin jo etelässä asuessani - ja samaan aikaan nyt myös suurta turhautumista, kun lumihanki vain paksunee, vaikka jo viikkojen ajan olen odottanut, että se vain katoaisi kokonaan. Lapin laajuus ja ihmistyhjiö ovat minulle niin rakkaita ja tärkeitä asioita, että valitsen pysyä täällä, mutta joka vuosi minun tekisi mieli pikakelata tammi-huhtikuu ohitse.

No, tällä viikolla meidän onnistui nauttiakin talvikeleistä. Pidin talvilomaa, ja miehen tytär oli luonamme. Tulistelimme laavulla ja pääsimme rekikyydissä Vaalajärvelle. Siellä paistoimme nakkeja ja teimme lumienkeleit…

Viime viikonlopun vietimme Salossa. Kolme kokonaista päivää kotiseuduilla tuntuivat tulevan täydelliseen hetkeen. Sain kokea jo kurkistuksen oikeasta keväästä, siitä, kun vedet virtaavat ja aurinko haihduttaa hankia melkein silmissä.

Oli ihana päästä tapaamaan perhettä ja ystäviä, ja saada samalla imeä kotimaasta ja lapsuudenkodista voimaa ja hyviä energioita.


Joka päivä käytiin retkellä. Ensimmäisenä päivänä siskon kanssa Sahajärvellä ja Särkisalossa katsomassa merta, joka tosin oli vielä jäässä. Kiipesimme sekä Sahajärvellä että Särkisalon Ulkoluodolla korkeille kallioille, joilta oli upea näköala alas vesille ja metsiin. Juuri noissa maisemissa on Salo minusta kaikkein kauneimmillaan.

Toisena päivänä käytiin äidin kanssa Rikalan linnavuorella ja Kiskon vanhalla sahalla, jossa on ihana koskipaikka. Sunnuntaina kiipesimme ystäväporukalla Kiskon Vaihemäelle ja kävimme Haapaniemen linnanraunioissa.






Jos joku saattaa matkan järkeen kärsiä aikaerosta, niin minä oireilen nyt paikka- ja vuo…

Jotenkin merkillisellä tavalla olen onnistunut viettämään neljä ja puoli vuotta Lapissa keittämättä koskaan itse nokipannukahveja. Eipä niitä ole paljon kukaan muukaan keitellyt, olen juonut nokipannukahvia varmasti alle kymmenen kertaa. En ole erityisen suuri kahvin ystävä, joten asia ei ole tuntunut merkittävältä.

Eilen kuitenkin aurinko paistoi kirkkaalta taivaalta ja oli mitä hienoin kevättalven kolmas päivä. Kahvia teki mieli, ja koska suodatinjauhettu kahvi oli loppu, päätin, että nytpä keitän nokipannukahvit.

Laavun sijaan päätin tulistella uimarannalla joen törmällä, kirkkaassa auringonpaisteessa. Lunta oli reiteen saakka, mutta kunnon talvivaatteilla hangessa oli mukava ja lämmin istua.


Olin pakannut koriin kaiken mitä kuvittelin tarvitsevani. Kaffeporot, vettä, maitoa, suklaata. Pannu ja kuksa olivat laavulla.


Sytyttelin tulet. Ai että oli mukavaa katsella, kuunnella ja haistella tulen rätinää lumihangessa, kirkkaassa kevätauringossa. Viime päivien auringonvalo on tuntunut s…

Viime kesänä myönsin itselleni jotain, jota en aiemmin ollut uskaltanut myöntää. Myönsin, että kaipaan takaisin Ounasjoen rannalle. Minusta tuntui ja tuntuu, että sieluni istuu edelleen siellä pienellä puupenkillä joen rannalla, ja vaeltelee niissä rantametsissä.



Niin hyvä kuin nykyinen kotimme onkin, ja kauniilla paikalla, ja niin paljon kuin ihmiset sitä ovat ihastelleetkin, minä en osaa muuta kuin ajatella vanhoja kotimaisemia ja huokaista syvään. Aiemmin luulin, että ikävä voisi ajan mittaan hiipua, mutta on aika tunnustaa, että niin ihana kuin Sodankylä on meille ihan kaikin tavoin ollutkin, ikävä Ounasjoelle on vain kasvanut.

Viime kesänä uskalsin myös lausua nuo ajatukset ääneen puolisolleni. Hän suhtautui ajatukseen paljon paremmin kuin olin osannut odottaa - ja hiljalleen aloimme harkita, että muuttaisimme takaisin vanhoihin maisemiin, kun hetki on otollinen. Eilen julkaisimme netissä ostoilmoituksen ja saimme jo ensimmäisen mahdollisen vihjeen - verkot ovat nyt vesillä.

Tässä…